Paluu arkeen!

Perjantai-ilta kului pyykkiä pesten ja katsellessa valokuvia. Niitä tuli reissusta napsittua yli 1500, joten katsomista riitti. Onneksi Sallan isä on valokuvaaja, niin hyvä kamerakin oli matkassa mukana. Illalla soitin vielä Suomeen ja oli ihanaa kuulla oman perheen kuulumiset ja ikäväkin alkoi taas hiipiä. Uni tuli nopeasti "omassa" sängyssä, kyllä sitä osaa reissun jälkeen arvostaa joustinpatjaa!

Lauantaiaamuna oli karu paluu arkeen, kun kahdeksalta oltiin jo Katuturan uimastadionilla. Home of Good Hopen lapsilla oli siellä pikkujoulut ja lupasimme mennä avuksi. Afrikkalaiseen tyyliin "meidän" lapset saapuivat yli tunnin myöhässä. Pikkujoulut oli kirkon järjestämä juttu ja kaikenkaikkiaan lapsia oli stadionilla yli 1000. Hieman ristiriitaista oli kuunnella joululauluja ja katsella joulukuusia, kun aurinko porotti kuumasti. Lapset saivat tullessaan stadionille limupullon, sämpylän ja herkullisen muffinssin. Eniten lapset olivat kuitenkin innoissaan siitä, kun tuli kuulutus, että uimaan saa mennä. Tuhat lasta juoksi sen minkä jaloistaan pääsi ja stadion täyttyi ilon kiljahduksista ja naurusta. Sitä riemua oli hieno katsella! Monica kertoi, että kaikille Katuturan lapsille tämä oli ensimmäinen kerta uimastadionilla! 

Matalassa lasten altaassa oli vilinää ja vilskettä. 

Mekin hyppäsimme pian uimaan ja lapset tulivat heti meidän luokse ja roikkuivat meissä sen, minkä pystyivät!

Norjan Pernilla ja muutama roikkuva lapsi kyydissä mukana!

Kaikenkaikkiaan tapahtuma oli hieno ja lapset saivat lähtiessään vielä karkkipussit. Onnellisina lapset poistuivat alueelta busseihin. 

Illalla tehtiin pizzaa ja käytiin vielä reissua läpi matkaseurueen kanssa. 

Maanantaina palasimme jälleen sairaalalle ja aloitimme harjoittelun ensiavussa. Voi sitä epäloogisuutta jälleen kerran. Suuressa hallimaisessa tilassa puupenkkejä siellä täällä ja potilaat menivät vaivansa perusteella tiettyyn paikkaan istumaan. Nopeasti tila täyttyi sairaista ihmisistä ja lääkäriä ei ollut missään! Lääkäri saapui lopulta kymmen maissa ja alkoi pikkuhiljaa käymään potilaita läpi. Työskentelin pisteessä, johon tuodaan kriittisimmät potilaat ja otin heitä vastaan. Joukkoon mahtui puukotus, koiran purema, vatsavaivaisia, keskenmeno, onnettomuuden uhreja, yleistilan laskuja ja paljon muuta. Tykkäsin tosi paljon olla siinä paikassa, kun kokoajan oli tekemistä. Jälleen kerran potilaat jäivät täysin ilman ohjausta ja moni asia jäi puolitiehen. Tätä touhua täällä ei voi, kuin ihmetellä. Itse yrittää kuitenkin aina parhaansa ja kertoa potilaalle, mitä tuleman pitää. Eräskin nuori nainen sanoi, että olen aivan liian kiltti hänelle! Työpäivän jälkeen jäi paikasta hyvä fiilis ja meidän työpanostakin arvostettiin. 

Tiistaina eli tänään olimme dressing roomissa töissä. Tähän pisteeseen tulevat potilaat, joiden haavoja hoidetaan, he saavat rokotuksia, tai heistä otetaan erilaisia testejä. Aamu kuitenkin alkaa ensiavussa sillä, että paikat siivotaan ja hyllyjä täytetään. Tällöin hoitajat saattavat kieltäytyä potilaan hoitamisesta/ vastaanottamisesta, koska siivous on kesken! Ja niinhän me opiskelijatkin siellä aamuvuoron ensimmäinen tunti vietettiin rättiä heilutellen!

Tänään dressing roomiin saapui kymmenen vuotias poika, joka oli satuttanut itsensä kiivetessä aidan yli. Pojan oikean polven sisäsyrjällä oli noin 15cm pitkä avohaava, joka oli todella kivuliaan näköinen. Mieshoitaja otti potilaan vastaan ja ilman mitään puhetta, saati lääkitystä, alkoi pitkällä neulalla tökkimään suoraan pojan haavaan puudutusainetta ja voitte vain kuvitella sen itkun ja huudon määrän. Neula taittui useita kertoja, kun poika kivuissaan ja hädissään kiemurteli. Tästä mieshoitaja ei tykännyt ollenkaan vaan kutsui kaksi vartijaa pitämään pojasta kiinni ja melkoista väkivaltaa siinä käytettiin hyväksi, että lapsi pysyi paikoillaan. Me Salkan kanssa rauhoittelimme poikaa ja yritimme jutella hänelle mukavia. Puuduttaminen teki todella kipeää ja poika kiemurteli ja itki rajusti. Mieshoitajalta ei sympatiaa herunut vaan hän komensi lasta käyttäytymään kunnolla. Hän huusi, että itkeminen on tyttöjen juttu ja lapsen tulisi osata käyttäytyä kuin mies!!! Lisäksi hoitaja tarttui lapsen jalasta rajulla otteella kiinni ja ravisteli sitä väkivaltaisesti. Katselimme Salkan kanssa siinä toisiamme ja olimme molemmat järkyttyneitä hoitajan käyttäytymisestä. Lapsi tuntui olevan shokkitilassa ja hänestä näki kilometrien päähän, että kivut olivat rajut. Lopulta mieshoitaja hermostui täysin ja sanoi LAPSELLE, että hakkaa hänet, jos ei nyt ala käyttäytyä! Siis olisi valmis HAKKAAMAN lapsen!! Tässä vaiheessa oma sietokykyni loppui ja oli pakko sanoa hoitajalle, ettei hän voi lapsen kipua aliarvioida ja olisi varmasti syytä antaa kipulääkettä tai jotakin rauhoittavaa. No, tähän mieshoitaja tuumasi antaneensa jo puudutusainetta ja jatkoi haavan ompelua! Tämä tilanne oli kamalin, missä olen ikinä ollut. Ei noin kukaan hoitaja voi käyttäytyä lapsipotilasta kohtaan, itseasiassa ei ketään kohtaan! Lopulta haava saatiin ommeltua ja poika oli edelleen järkyttynyt. Lopuksi mieshoitaja sanoi vielä lapselle, että hakkaaminen ei ollut kaukana!!! Huh huh! Me Salkan kanssa tsemppasimme poikaa reippaudesta ja silittelimme häntä. Tapahtuman jälkeen oli pakko poistua koko sairaalasta puimaan ulos tilannetta kahdestaan. Menin vielä takaisin samaan työpisteeseen ja yritin päästä mieshoitajan juttusille ja kertoa suoraan mielipiteeni hänen käytöksestään. Valitettavasti potilaita tuli ja siinä ajatuksissani tulin antaneeksi elämäni ensimmäiset rabies-rokotukset ja muita injektioita. Mieshoitajalle ei tehnyt mieli jutella ollenkaan, koko hänen olemuksensa ärsytti niin paljon. 

Työpäivästä jäi huono fiilis, mutta toivottavasti torstaina yövuorossa asiat sujuu paremmin. 

Työpäivien jälkeen olemme käyneet kaupungilla, Salla on päässyt tuliaisostoksille ja me muut olemme tehneet lähinnä ikkunapstoksia...veronpalautuksia odotellessa :)

Eilen illalla Wayne halusi viedä meidät yllätysajelulle! Menimme varmasti Winhoekin korkeimmalle paikalle ihastelemaan kaupungin valoja, oli kyllä hienoa nähdä kaupunki niin korkealta! 

Huomenna täällä vietetään viimeistä iltaa yhdessä pikkujoulujen merkeissä. Kaikki leipovat jotakin ja meidän on tarkoitus tehdä joulutorttuja ja kinkkupasteijoita. Salla lähtee torstaina takaisin kotiin, norjalaiset perjantaina ja ruotsin tiimi sunnuntaina. Sitten Lisa lähtee seuraavaksi ja sen jälkeen olemmekin Salkan kanssa kahdestaan majatalossamme. Aika menee kyllä niin nopeasti, että ihan hirvittää :) neljän viikon päästä on jo jouluaatto, hui!

Loppuun vielä muffinssikuva yhdestä onnellisesta uimarista :)

Lentooooon!

Swakopmundiin saavuimme illalla ja olo oli melkoisen kurja flunssasta johtuen. Sää merenrannalla oli kylmä ja tuulinen eikä huumoria enää riittänyt, kun kuski ilmoitti että polttopuita täytyy käydä hakemassa tulevalle majapaikalle. Siinä vaiheessa väsymys ja flunssa painoi päälle ja haaveilin lämpöisestä majapaikasta. Talo oli kylmän kalsea, mutta kääriydyin muutaman peiton alle ja nukahdin samantien. 

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena, mutta tuulisena. Aamupala oli katettu pöytään ja sen jälkeen suuntasimme naapurikaupunkiin Walvis Bayhin. Matkalla maisemat olivat upeat, tien toisella puolella meri pauhasi ja toisella puolella dyynit kohosivat korkeuksiin ja taivas oli sininen. Pysähdyimme yhdelle dyynille ja tämän jälkeen hienoa hiekkaa oli kengät täynnä!

Swakopmund ja Walvis Bay olivat kuin pieniä amerikkalaisia kaupunkeja, hienoja lasitaloja merenrannalla ja vihreitä upeita nurmikkoalueita. Siis hyvin kaukana Katuturan slummialueesta, johon olemme jo tottuneet. Walvis Bay oli pullollaan erilaisia veneitä ja mekin päätimme lähteä pikkuristeilylle. Katamaraanialuksessa olimme vain me viisi ja pääsimme katsomaan rannalla loikoilevia hylkeitä melko läheltä. 

Merenkäynti oli kovaa ja saimme melkoisen pomppukyydin. 

Rannoilla oli useita flamingoja, ihanan pinkkejä!

Torstaiaamu valkeni harmaana ja pilvisenä. Olin jo kotona päättänyt, että Namibiassa aion hypätä laskuvarjolla. Tästä en tietoisesti halunnut kenellekään kertoa, koska halusin sen olevan yllätys kaikille ja myös itselleni. Meidän hyppy oli tarkoitus tehdä heti aamusta, mutta huonon sään vuoksi hyppyä siirrettiin puolille päivin. Voi sitä jännityksen määrää, vessassa ravasimme vuorotellen ja nauroimme hysteerisinä. Vihdoinkin kello näytti kahtatoista, aurinko paistoi ja meitä lähdettiin viemään kohti hyppypaikkaa. Aluksi pieni priiffaus, mitä tuleman pitää ja ei muuta kuin hyppyhaalaria päälle ja valjaita niskaan. Työntekijät olivat todella rentoja ja heidän hyvän asenteen vuoksi jännityskin karisi. 

Aavikolla pieni kone odotti meitä ja kuusi ihmistä siihen mahtui. Koneessa oli tiivis tunnelma, mukana oli Salka, hänen hyppykaveri ja kameramies sekä minun hyppykaveri ja kameramies. Minun hyppykaveri sanoi tehneensä tätä työtä jo 16 vuotta ja sanoi nauttivansa jokaisesta hypystä. Koneessa ei ollut ollenkaan ovea ja ilmavirta puhalsi koneeseen sisään. Olimme Salkan kanssa arponeet hyppyjärjestyksen ja minä pääsin ensimmäisenä hyppäämään. Korkeutta oli tuolloin 10 000 jalkaa, eu muuta kuin valjaiden tarkistus ja koneen oviaukkoon istumaan. Lähtölaskenta ja sitten sitä lennettiin. 

Tunne oli aivan uskomaton, sanoin sitä ei voi kuvailla! Koko hyppy on tallennettu videolle ja sitä tulen varmasti kaikille esittelemään, halusitte tai ette :) vapaapudotus keski noin 30 sekuntia ja tämän jälkeen varjo aukesi ja sillä sitten kieputtiin kohti maata. Ehkä elämäni hienoin kokemus ja tulen kyllä hyppäämään vielä uudestaankin! 

Hypyn jälkeen olo oli uskomaton ja koko päivän hymyilytti, ja hymyilyttää vieläkin :)

Illalla nautimme talolla pizzat ja lähdimme katsastamaan paikallisen casinon. Ei voittoja!

Perjantaiaamu oli pilvinen, mutta sinnikkäästi heräsimme ennen viittä toiveissamme nähdä auringonnousu dyyneiltä. No, pilvistä oli ja auringonnousu jäi näkemättä! Kipusimme kuitenkin dyyneille ja tämän jälkeen menimme aamupalalle kaupunkiin. Siistimme jälkemme, pakkasimme tavaramme ja hyvästelimme Swakopmundin. Matka kohti kotia alkoi! Pysähdyimme vielä yhdellä markkina-alueella, jossa saimme tingittyä tuliaisille hyvät hinnat. Takaisin Windhoekissa olimme iltapäivällä ja ensimmäiseksi hyppäsimme uima-altaaseen. Olo oli erittäin onnellinen, mutta samalla väsynyt. Kyllä meidän reissumme oli kaiken autossa istumisen väärti ja nyt myöhemmin kuvia katsellessa ei voi kuin ihmetellä, että mitä kaikkea saimme kokea. Tässä siis vain pintaraapaisu reissusta ja kuvat ovat puhelimella otettuja. Suomessa sitten kerron tarkemmin matkasta ja näytän vähän laadukkaampia otoksia reissusta. Reissu kyllä kannatti!

Savanni nukahtaa

Etoshan kansallispuistoa kohti lähdimme ajamaan aikaisin aamulla ilman aamupalaa. Kuskimme sanoi, että matkaan menee aikaa viisi tuntia, mutta todellisuus oli hieman toinen. Autossa istuttiin yksitoista tuntia!! Yksi matkaseurueen jäsen alkoi voimaan autossa pahoin ja teimme useita pysähdyksiä tien varteen ja muovipusseja kului. Syynä pahoinvointiin oli luultavasti se, ettemme syöneet aamupalaa ja jokaista heikotti jossakin vaiheessa. Tiet täällä ovat melko hyväkuntoisia ja viivasuoria. Tuulenpuuskat ovat täällä voimakkaita ja välillä minibussimmekin otti tuulta alle. Matkalla Etoshaan satuimme kolaripaikalle ja riensimme heti auttamaan. Valitettavasti näky oli lohduton, matkustaja oli menehtynyt ja kuskia jo hoidettiin. Kuski kertoi olevansa maassa turistina ja he olivat vuokranneet auton ja aloittaneet juuri lomansa. Yritimme auttaa kuskia sen, minkä pystyimme ja odotimme ambulanssin saapumista. Jatkoimme matkaa hyvin hiljaisina ja mietteliäinä. Kävimme myöhemmin asiaa useita kertoja läpi ja keskustelimme tapahtuneesta myös kuskimme kanssa. Hän kertoi, että vastaavanlaisia onnettomuuksia sattuu valitettavan paljon etenkin turisteille, kun he eivät ole tietoisia tiellä olevista hurrikaaneista ja usein nopeutta on myös liikaa. Onneksi meillä oli varma ja luotettava kuski, joka on ajanut Namibian teitä monia monia kertoja. 

Etoshan kansallispuistoon saavuimme klo:18 maanantai-iltana ja laitoimme leirin pystyyn. Wayne kävi heti ruoan kimppuun ja melko pian saimme lämmintä ruokaa syödäksemme. 

Leirintäalue oli siisti ja sieltäkin löytyi uima-allas, johon pääsi virkistymään ruoan jälkeen. 

Etoshan kansallispuisto on kooltaan 96000 hehtaaria ja eläinlajeja löytyy monia satoja. Leirintäalue oli aidattu, joten eläimiä ei tarvinnut teltassa pelätä. Ainoastaan haisunäädät seikkailivat alueella ja etsivät ruoantähteitä. Illalla lähdimme kävellen viereiselle juottopaikalle katsomaan eläimiä. Katsomo oli kuin elokuvateattereissa ja siellä sitä hiljaa istuttiin ja odotettiin eläinten saapuvan juomaan. Lopulta kaksi sarvikuonoa saapui paikalle, isä ja poika ilmeisesti. Niiden touhuja siinä ihmeteltiin ja puolelta öin painuttiin telttoihin. 

Yöllä lämpötila laski reilusti ja aamulla heräsinkin kurkku kipeänä ja nenä tukkeessa. Edellisestä päivästä viisastuneena söimme kunnon aamupalan ja lähdimme bongailemaan eläimiä. Ja niitä sitten kyllä nähtiinkin! Mahtavaa nähdä eläimiä omassa ympäristössä villeinä, välillä olo oli kuin olisi katsonut avaraa luontoa tai leijona kuningasta! 

Sarvikuono

Kirahvi 

Eläimiä tuli kuvattua paljon, mutta kuvia voin sitten näyttää enemmin kun kotiudun. 

Oma olo oli kuumeinen, mutta Buranan voimalla selvisin! Ruokailimme leirintäalueella ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa määränpäätä eli Swakopmundia. Matkaan kului aikaa yhdeksän tuntia ja suurin osa ajasta kului nukkuen. 

Seuraavat kuulumiset siis merenrannalta :)

Fa-fa-falls!

Bussimatka lopulta päättyi ja saavuttiin tajuttoman kuumaan Zambiaan lauantaina noin klo:14. Bussin penkit oli ihanan pehmoiset ja unikin maistui. Wayne oli buukannut meille huoneen Jolly Boys nimisestä paikasta ja bussipysäkiltä paikallinen mies meidät sinne saatteli. Vatsataudista toipuva potilas oli tässä vaiheessa vielä melkoisen heikossa hapessa ja kuumuus ei kyllä auttanut yhtään asiaa. Jolly boysista meille kuitenkin kerrottiin, että huonevarausta meillä ei ollut tässä paikassa vaan varauksemme oli leirintäalueella. Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli heittää rinkka selästä ja hypätä läheiseen uima-altaaseen. Tietenkään meillä ei ollut mitään telttaa mukana ja haaveilimme jo oikeasta sängystä ja suihkusta. Onneksi yksi työntekijä lähti viemään meitä autolla leirintäalueelle. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Leirintäalueelta meille löytyi huone ja paikka oli äärettömän siisti! Tunnelma oli hieman hippimäinen ja reppureissaajia varten suunniteltu. 

Ensimmäiseksi oli pakko saada ruokaa ja päästä altaaseen. Vatsatautinenkin alkoi pikkuhiljaa toipumaan ja illalla lähdettiin kaikki yhdessä katsastamaan Zambian yksi hienoimmista hotelleista. Royal hotel Livingstone oli kyllä näkemisen arvoinen, googlettakaa, niin näette! hotellin pihalla seeprat ruokailivat ja apinoita vilisi pitkin nurmialuetta. Katsottiin upea auringonlasku rannalla viiniä nauttien ja Victorian putouksia ihaillen. Onneksemme meille sattui aivan mahtava taksikuski, joka järjesti meille seuraavaksi aamuksi oppaan putouksille. Taksi saapui kukonlaulun aikaan meitä noutamaan ja suuntasimme putouksille. Lämpötila alkoi hiljalleen kohoamaan ja patikointi kivikkoisella maalla kävi urheilusta. 

Päätavoitteena oli päästä uimaan putouksilla sijaitsevaan Devils pooliin. Tämän paikan ovat aikanaan paikalliset lapset löytäneet ja se on ennen ollut siis leikkipaikkana, melko vaarallinen sellainen! Nykyään se toimii siis ainoastaan turisteja varten ja sadekauden aikaan sinne ei ole asiaa. Toinen opas otti meidät haltuunsa ja näytti uimareitin, jota kautta pääsimme kyseiseen altaaseen. Allas sijaitsee siis aivan putouksen reunalla, mutta virtausta tietyissä paikoissa ei ollut. Oli siis tärkeää pysytellä tietyssä kohdassa, ettei joutunut virran vietäväksi. 

Kokemus oli ehkä yksi hienoimmista, mutta samalla myös pelottavin. Maailmassa on kyllä niin paljon hienoja kokemuksen arvoisin paikkoja!

Taksikuski odotteli meitä Victorian putouksilla ja seuraavaksi hyppäsimme pirssiin ja suuntasimme hampurilaispaikkaan. Nopeasti hampparit matkaan mukaan ja eväitä nauttimaan Victorian putouksille, josta bussi lähti klo:11 takaisin kohti Duvundua. Pieni taistelu tuli eväistä paviaanien kanssa, mutta onneksi Salkalla oli nopeat refleksit ja saimme pitää eväämme. 

Matka takaisin taittui samalla bussilla ja rajojen ylitys oli kyllä aina yhtä mielenkiintoista! Välillä jouduimme odottelemaan laukkujen tarkastusta ja toisinaan taas kaikkien kenkien pohjat tuli putsata pieneen pyyhkeeseen. Onneksi osasimme suhtautua huumorilla asiaan ja naurua riitti :) perillä Duvundussa olimme klo:21 ja Wayne oli meitä vastassa, ruoka oli myös louhdittu valmiiksi. Syömisen jälkeen uni maistui teltassa makeasti. Aamulla pistimme leirin kasaan ja starttasimme auton keulan kohti Etoshaa. 

Matkaan lähden, matkaan lähden!

Reissua oli jo odotettu pitkään ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen pääsimme vihdoinkin matkaan torstaina 14.11 aamuyöstä. Matkaseurueeseen kuului viisi suomalaista tyttöä eli minä, Salka, Salkan kaveri Salla ja toisen majatalon suomineidot Anna ja Santtu. Kuskina, oppaana ja kokkina matkan aikana toimi majatalon työntekijä Wayne. Matkustimme minibussilla ja mukana oli myös peräkärry, johon oli pakattu teltat, nukkuma-alustat ym.

Oli vielä pimeää, kun auto starttasi. Monet tytöistä nukahti melko pian, mutta itse halusin seurata tietä ja olin niin täpinöissäni, ettei uni heti tullut. Pysähdyimme matkan aikana muutaman kerran ja vierailimme myös krokotiilitarhalla. Siellä opas esitteli meille pienen pienet krokotiilin poikaset sekä myös suuremmat yksilöt. Krokotiilit olivat melko tylsiä otuksia, makoilivat omissa looseissa ja näyttivät lähinnä patsailta. Isoja otuksia ne kyllä olivat ja herättivät omalla koollaan ja asenteellaan kunnioitusta. Vanhin krokotiili oli yli 60vuotias!

Matka taittui rennosti minibussilla, juttu riitti ja välillä tuli torkuttuakin. Yhdelle levähdyspaikalle pysähdyimme aamupalalle ja Wayne oli ottanut mukaan pöytäliinankin, joten saimme loihdittua betonipöydästä melko kodikkaan version. 

Matkalla maisemat olivat karut, mutta pohjoiseen mentäessä luontokin muuttui asteen verran vehreämmäksi. Eläimiä oli tien vieressä paljon, antilooppeja ja pahkasikoja(Pumba) näimme varmasti satoja koko matkan aikana. Kuski kertoi eläimien tulevan yöaikaan tielle lämmittelemään ja etsimään tienpientareelta ravintoa. Kuskille kyllä hatunnosto kaikesta tietämyksestä ja nopeista reflekseistä, eläimet väistettiin sujuvasti. 

Vihdoin ja viimein pääsimme perille Duvunduun klo:17, autossa tuli istuttua kolmetoista tuntia! Voihan kannikat sentään! Leirintäalue oli hulppea! Aivan vieressä virtasi joki, joka oli täynnä virtahepoja ja krokotiilejä. Leirintäalueen läheisyydessä paikalliset ihmiset asuivat omissa heinä- ja savimajoissaan ja tuntui todella epäoikeudenmukaiselta, että turisteille oli rakennettu tällainen hulppea leirintäalue. Onneksi paikalliset kuitenkin saivat täällä työskennellä ja omat ruuantähteet annettiin aina heille syötäväksi. 

Pohjoisessa lämpötila huiteli neljässäkymmenessä asteessa ja ensimmäisenä pulahdimmekin leirintäalueen uima-altaaseen. Wayne varoitteli huonosta vedenlaadusta ja hampaiden pesuunkin tuli käyttää pullovettä. Uima-allas oli hieno ja uinti teki kyllä terää! Olo oli tuolloin aika onnellinen :)

Uinnin jälkeen pääsimme valmiiseen ruokapöytään ja leirintäalue laitettiin pystyyn, leirielämää parhaimmillaan! Illalla katsoimme kaunista auringonlaskua ja kuuntelimme virtahepojen karjuntaa!

Paikalliset lapset meloivat joella ja hakivat kyytiin risuja. Joskus koira oli mukana, joka toimi uhrina, jos krokotiili sattui hyökkäämään!! Valitettavan usein lapset myös joutuvat krokotiilien uhreiksi.

Illalla unta ei tarvinnut kauaa odotella, nukahdin eläinten ääniä kuunnellen. Aamulla heräsimme jo kuudelta ja lähdimme läheiseen villieläinpuistoon. Yön aikana yksi seurueemme jäsen oli saanut vatsataudin ja hän jäi toipumaan leiriin. Ajelimme puistossa viisi tuntia ja näimme paljon villieläimiä. Hätkähdyttävin näky oli musta elefantti suurine korvineen ja rauhallisine liikkeineen. Muita eläimiäkin bongattiin, mutta niistä sitten lisää kun kerron kuulumisia Etoshasta. Illalla lähdimme vielä joelle risteilylle ja siellä sitten niitä virtahepoja bongattiin useita kymmeniä. Illalla kulutimme aikaa ruokaillen ja odottaen kellon olevan yksi yöllä. Silloin lähdimme läheiselle bensa-asemalle odottamaan bussia ja afrikkalaiseen tapaan bussi saapui klo:4:15. Onneksi saimme olla autossa odottamassa, olimme nimittäin niin keskellä ei mitään ja oli aivan pilkkopimeää! Onneksi bensa-aseman vartija kulki haulikko olallaan, mutta eipä sekään juuri turvalliselta tuntunut sillä hetkellä. Voi sitä riemun määrää, kun bussi vihdoin saapui ja pääsimme ilmastoituun bussiin nukkumaan. Matka Zambian puolelle Victorian putouksille kesti yhteensä kymmenen tuntia ja rajan ylitykset veivät useamman tunnin aikaa. No, mutta mehän ollaan Afrikassa! :)

Nyt kone näyttää kuumenemisen merkkejä, myöhemmin luvassa Victorian putouksien kuulumiset!

Pikakuulumiset reissusta

Eilen palattiin reissusta ja nyt olo on väsynyt. Kaikenkaikkiaan istuttiin autossa kahdeksan päivän aikana 76,5 tuntia ja kilometrejä tuli mittariin yli 8500. Kerran ylitettiin myös Namibian raja ja pyrähdettiin Zambian puolella. Nopeutta oli parhaimmillaan 240kilometriä tunnissa ja korkeutta oli tuolloin noin kolme kilometriä. Eläimiä nähtiin reissun aikana paljon ja nyt kokemuksia on taas kertynyt koko repullinen. Annan nyt kuvien puhua puolestaan, myöhemmin tarkempi selostus koko reissusta!

Reissutiimi!

Victorian putoukset!

Devils pool!

Swakopmundin dyynit!

Ensimmäisen leirintäalueen uima-allas!

Etoshan kirahvit

Skydiving!!! The best thing :)

Home of good hopessa oli joulu!

Maanantaina suuntasimme kohti Katuturan slummialuetta mukanamme monen monta muovipussia täynnä lasten vaatteita. 

Monica oli erittäin otettu lahjoituksista ja lasten tyytyväisyys ja iloisuus oli huikeaa! Monica jakoi ruoan jälkeen lapsille vaatteita ja jono oli pitkä! Melkeinpä jokainen lapsi sai jotakin itselleen! Kukaan lapsista ei valittanut, että sai vääränvärisen paidan tai yleensäkin kaikki olivat tyytyväisiä. Huikeinta oli seurata lapsia, jotka saivat ehkä elämänsä ensimmäistä kertaa kengät jalkaan. Erään tytön ilme oli näkemisen arvoinen ja varsinkin, kun hän lähti kävelemään kengät jalassa. Kävely oli aluksi hankalan näköistä, mutta pian kengät jalassa jo kokeiltiin juoksuaskelia.

Tämän tytön entisen kengät olivat jo puhkikuluneet ja uudet sandaalit tulivat todellakin tarpeeseen!

Iloisia ilmeitä riitti :)

Maanantaina lähdin yksin salille ja treffasin muut tytöt ostarilla. Ostettiin rahalla hyppynaruja, palloja ja iso kasa lasten alusvaatteita. Monica kertoi, että alusvaatteet ovat lapsille erittäin tervetulleita, koska vain muutamilla niitä saattaa olla. Tiistaina sitten olikin taas seurattavaa, kun lapset saivat kirkkaan värisiä alushousuja. Kaikille ei niitä tietenkään riittänyt, mutta norjalaiset lupasivat viedä niitä lisää keräämillään rahoilla. 

Päivät täällä ovat olleet erittäin kuumia ja lämpötila on kivunnut lähelle neljääkymmentä. Päivät ovat olleet raskaita kuumuuden ja hiekkapölyn keskellä. Silti näiden lasten kanssa on aina ilo olla ja tuntee olonsa todella tärkeäksi tuolla paikassa. Tänään kävimme Monican pojan Peacemakerin kanssa kävelyllä pitkin Katuturan slummialuetta, josta tuli muutama kuva napattua :)

Tässä muutamia kuvia kierrokselta, josta voi aistia Katuturan tunnelmaa.

Nyt täällä on meneillään melkoinen pakkausurakka. Tänä yönä klo:04 minibussi starttaa kohti pohjoista ja viikon seikkailu ympäri Namibiaa voi alkaa, jeeee! Reissusta tulee varmasti mielenkiintoinen ja viikon jälkeen olen monta uutta kokemusta rikkaampi. Ensimmäinen yö tullaan viettämään alligaattoreiden ja virtahepojen keskellä teltassa yöpyen! Katsotaan sitten, kuka nukkuu ja kuka ei :) internetiä tuskin tulemme käyttämään reissun aikana, koska yhteydet ovat heikot tai sitten niitä ei ole ollenkaan. Reissun jälkeen blogi sitten varmasti täyttyy kaikista kivoista kuvista!

Halauksia kaikille teille, olette ajatuksissa! Lähetän täältä lämpöisiä tuulia sinne koti Suomeen, vaikka siellä varmasti lunta jo kaipaillaan.

Suomesta terveisiä ja reissusuunnitelmia

Torstaina saimme vieraan Suomesta. Salkan kaveri Salla saapui Afrikan lämpöön mukanaan paljon tuliaisia. Ihanat ystävät olivat keränneet lasten vaatteita yhden matkalaukullisen ja sekin tuli turvallisesti perille Sallan mukana. Erityiskiitos Pirrelle kaikista järjestelyistä ja pakkaamisesta, kiitos äiti ja isi, kun toimititte matkalaukun Helsinkiin ja kiitos Sakulle matkalaukun lainasta ja herkuista! Saatiin niin paljon lehtiä, kirjoja, lääkkeitä, salmiakkia ja suklaata, että luulisi näillä nyt pärjäävän!

Uusi keittiökin on nyt vihdoinkin otettu käyttöön ja minulla oli kunnia valmistaa ensimmäinen ateria kaasuhellalla. On mahtavaa, kun huoneemme yhteydessä on nyt keittiö :)

Sallalle on nyt esitelty hieman kaupunkia ja tänään olimme ostoskeskuksessa. Pääsin siinä samalla kuntosalille, kun toiset shoppailivat. Onneksi on tuo kuntosalikortti, on vapauttavaa päästä juoksumatolle hikoilemaan!

Reissusuunnitelmat menivätkin sitten täysin uusiksi. Viikonloppuna oli tarkoitus lähteä reissuun, mutta bussien aikataulut eivät nyt oikein sopineetkaan meidän aikatauluun ja se kyllä perjantaina harmitti! Nyt on uusi matkasuunnitelma tehty ja torstaina olisi sitten tarkoitus aloittaa reissu. Menemme nyt sitten alkuviikoksi home of good hopeen ja viemme Suomesta tulleet lasten vaatteet sinne. Lisäksi rahaa oli laitettu tililleni ja sillä rahalla on tänään ostettu lapsille pari jalkapalloa, tennispalloja ja hyppynaruja. Rahaa tullaan vielä käyttämään sellaisiin asioihin, mistä heillä on pulaa. Mahdollisesti uusia ruokailuvälineitä ja tuoleja tulemme paikkaan ostamaan, niin ja tietysti hedelmiä!

Viikonloppuna Wayne halusi tarjota meille grilliruokaa ja sehän meille kävi oikein hyvin. Wayne on ennen omistanut ravintolan ja toiminut kokkina, joten ruoka oli sen mukaista :)

Tänään isänpäivän kunniaksi soitin omalle isälleni ja voi, kuinka tuli hyvä mieli puhelinsoitosta. Ihmisiä tulee enemmin vain ikävä, kun heidän äänensä kuulee. Ja toisaalta se taas helpottaa, kun tietää, että kaikki on siellä hyvin. 

Tässä vielä isänpäivätervehdys Namibiasta!

Mukavaa uutta viikkoa sinne Suomeen, ollaan kuulolla! 

Kukkerikuu!

Kaksi työpäivää takana ja ne on vietetty HIV-klinikalla. Klinikka sijaitsee Katuturan sairaalassa, mutta paikka on täysin remontoitu ja siellä on toimiva ilmastointikin, jihuu! Työpäivän aikana on ehtinyt tulla jopa viileä. Marssimme maanantaina sister Thelen luokse, mutta ei sisteriä näkynyt eikä kuulunut. Hänen luona vaihto-opiskelijoiden tulisi käydä parin viikon välein näytillä ja kertomassa kuulumiset. Onneksi olemme reippaita ja oma-aloitteisia opiskelijoita, niin rohkenimme menemään ilman sisteriä uuteen paikkaan ja siellä meidät otettiin ihan mieluusti vastaan. Klinikalla on lapsille sekä aikuisille tarkoitetut omat vastaanottopisteet ja itse aloitin maanantaina lasten puolelta. Kaikenkaikkiaan klinikalla käy päivittäin 200-250 potilasta. Jotkut tulevat ainoastaan kontrolliverikokeisiin ja toiset tapaavat myös lääkärin. Joidenkin lääkitystä muutellaan sen mukaan, mitä veriarvot ovat. Katuturan sairaalan HIV klinikalla on kaikenkaikkiaan yli 14 000 potilasta, ajatelkaa! Kaikki he ovat HIV positiivisia ja kuinkakohan paljon heitä on vielä löytämättä. Kaikki eivät todellakaan hakeudu täällä testeihin, saati hoitoon. Klinikalla käynnit edellyttää sitoutumista terveellisiin elämäntapoihin, lääkitykseen ja käynteihin klinikalla. Jokaisella käynnillä potilaiden lääkepussit ja purnukat tarkistetaan ja katsotaan, että onko lääkkeitä syöty ohjeen mukaan. Lääkitys on ilmaista ja klinikalla toimii oma apteekki, josta potilaat saavat lääkkeensä käyntien yhteydessä. Klinikka on aloittanut toimintansa 2003 ja arkistossa tämänkin potilaan paperit tulivat vastaan. 

Klinikalla tehdään myös pikatestejä, tuloksen saa vartin kuluessa verikokeesta. Klinikalla toimii "konsultteja", jotka sitten kertovat potilaalle HIV testituloksen. Ja tätä kirjaa selaillessa ehkä 5%potilaista olivat saaneet helpottavan tiedon eli negatiivisen testituloksen ja muut olivat positiivisia. 

Lasten puolella otin pikkuisia potilaita vastaan ja otin heiltä pituuden ja painon. Lasten puolella käyvät kaikki alle 20vuotiaat. Pienimmät olivat ihan pikkuisia vauvoja ja vanhemmat teini-ikäisiä. HIVlääkkeet vaikuttavat pituuskasvuun ja erityisesti mieleen jäi kadulla asuva 16-vuotias poika, joka painoi hädintuskin 30kiloa ja näytti noin kymmenen vuotiaalta. Reippaasti hän oli pukeutunut koulupukuun, joka oli likainen ja rikkinäinen sekä painava reppu oli harteilla. Pojan silmät olivat ilmeisesti tulehtuneet ja hän ei pystynyt kunnolla pitämään edes silmiä auki. Kysyin, onko pojalla aurinkolaseja, mutta eihän niitä tietenkään ollut. Jos omat olisivat olleet mukana, niin olisin ne ehdottomasti pojalle antanut. Lääkäri käski pojan mennä keskussairaalaan näyttämään silmiä ja poika sanoi kävelevänsä sinne!! Lämpöä ulkona noin 30astetta, pojalla koulupukuna suorat pitkät housut, kauluspaita ja villainen slipoveri, silmät niin kipeät ettei voi niitä pitää auki ja silti meinasi kävellä yli kilometrin matkan siinä kunnossa. Onneksi lääkäri kirjoitti lapun, jotta poika pääsi ensiavusta hyppäämään ambulanssikyydillä keskussairaalaan. Poika näytti omat lääkepussukkansa lääkärille ja tiesi hyvin kertoa, mitä lääkettä ottaa milloinkin ja minkä verran. Pojan toiveammatti oli poliisi! Kävi niin sitä poikarukkaa sääliksi ja kaikkia niitä muitakin valloittavia lapsia, joita klinikalla tapasin päivän aikana. 

Tiistaina eli tänään olin aikuisten puolella ja siellä kuhinaa riittikin! Suurin osa klinikalla kävijöistä on köyhistä oloista, mutta seassa oli myös paljon hyvinpukeutuneita miehiä sekä naisia. Olin yhden hoitajan mukana ottamassa verikokeita ja siinä hetken seurattua toimintaa päätin rohkaista itseni ja kysyä, voisinko ottaa myös verikokeen. Klinikalla oli aivan samat välineet kuin meillä Suomessakin. Pienen jännitysmomentin asiaan toi se, että tiesin potilaan olevan 100% varmuudella HIV positiivinen. Tietysti jokaista potilasta tulisi kohdella niin, että tartuntavaara on olemassa, mutta onhan se ihan eri asia kun potilaan tilanteen tietää. Niinpä minun uhrikseni ovesta saapui pelokas nainen. Kun juuri häntä ennen potilaina olivat olleet pulleasuoniset miehet! No, onneksi nainen suostui siihen, että sain verikokeen ottaa. Staasseista täällä ei ole tietoakaan, joten kumihanska hauiksen ympärille ja jonkinlainen suoni sieltä paljastui ja sain verikokeen otettua! Jeee :) 

Aikuisten puolella jatkoin potilaiden vastaanottamista ja punnitsemista, moni kiitteli " thank you docktor!" Olin mukana myös lääkärin vastaanotolla, mutta moni potilaista puhui paikallista heimokieltä ja minulta jäi puheet ymmärtämättä!

Arkistohuoneessa etsittiin välillä potilaspapereita!

Kaksi päivää ovat olleet henkisesti rankkoja, on vaikea ymmärtää, kuinka moni täällä on oikeasti HIV:n kynsissä. Nämä ihmiset tarvitsisivat ehdottomasti lisää valistusta ja tietämystä! Olisi mielenkiintoista palata tänne vaikka eläkepäivinä ja nähdä, mikä maassa on silloin tilanne. Nyt se on ainakin melko surullinen.

Muutoin täällä ollaan oltu reippaita ja saatu kaksi ylimääräistä kurssiakin suoritettua ja näin ollen 4opintopistettä kilahti tilille :) Ihanan opiskelukaverin Hannelen ansiosta minulla on nyt työharjoittelupaikka varattuna syventävälle opintojaksolle helmi-huhtikuulle. Kiitos vielä Hansu :)

Eilen myös vihdoinkin passit saatiin takaisin ja viisumin kera! Oleskeluaikaa olisi tammikuun loppuun saakka, mutta jätetään se kuitenkin käyttämättä. Jouluksi on päästävä äidin ruokapatojen ääreen! :)

Ollaan täällä välillä muistettu rentoutuakin ja parhaiten se tapahtuu altaalla kirjan ja hyvän juoman parissa. 

Ah, näitä hetkiä mulla tulee ikävä!