Lämmin tervehdys!

Loppuviikko Home of Good Hopessa oli samaa tunteiden vuoristorataa! Paikan pitäjä Monica oli paikalla to ja pe ja silloin paikassa oli jotenkin lämpöisempi tunnelma. Lapset oikein odottivat Monican saapumista ja heti alkoi laulu raikaamaan! Täällä on kyllä opittu monta jumalaa ylistävää laulua, jotka soivat vielä illalla nukkumaankin käydyssä päässä...telephone to Jesus, telephone to Jesus, telephone to Jesus everyday Haloo, Jesus say I love you, Jesus say I love you, Jesus say I love you everyday Haloo! Ja näitä lauluja sitten riittää. Harmi, kun en saa videoita tänne lisättyä. Näin saisitte parhaimman käsityksen laulun raikumisesta kuumassa peltihökkelissä. Täällä lämpö on hiponut lähelle 40 astetta ja slummialueella kuumuus vie mehut melko nopeasti. Työ on rankkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin näissä lämpötiloissa! Aamuisin ollaan syöty aamupalaa ja mukaan ollaan otettu ainoastaan juomista ja hedelmiä. Paikassa ei siis ole wc-tiloja ja ne peltihökkelit, joita vessoiksi kutsutaan, ei jostain syystä houkuttele lainkaan! Varmuuden vuoksi savettipyyhkeet ovat kulkeneet mukana, mutta onneksi niitä ei olla tarvittu. Ja tämä on minulta ollut jo melkoinen suoritus, kuten monet teistä voivat arvata :)

Paikka on kaikinpuolin likainen ja vaatteet ovat olleet työpäivän jälkeen yltäpäältä hiekan tomussa. Lapset lähes roikkuvat meissä ja näin vaatteet myös likaantuvat. Pikkusortseja ei ole huvittanut laittaa jalkaan ja umpinaiset kengät ovat ihan ehdottomat! Tosin monet muut opiskelijat ovat siellä varvassandaaleissa, mutta minulla ovat lenkkarit pysyneet tiukasti jaloissa! 

Meitä on monesti myös komennettu, kun olemme pitäneet lapsia sylissä. Työntekijät sanovat, että se on vanhempien ja isompien sisarusten tehtävä! Perjantaina yksi poika innostui nostelemaan pienempiä lapsia syliinsä ja pudotti heidät suoraan maahan. Ja toki nämä pienemmät alkoivat itkemään ja itse halusin heti nostaa syliin yhdenkin itkevän tytön. Pitelin häntä jonkin aikaa sylissä ja lohdutin, samalla kuulin kun minua komennettiin laskemaan lapsi maahan, mutta olin niin kuin en olisi kuullut! Paras palkka oli se, kun tyttö rauhoittui sylissäni ja hymyili minulle leveästi. Ainut mitä näille lapsille pystyimme antamaan, oli juurikin syli ja lohduttaminen. Täällä lasten kasvatus on aivan eri luokkaa kuin meillä Suomessa. Välillä työntekijöillä on pitkä puukeppi kädessään, jolla he tarpeen tullessa ojentavat lapsia. Pepille täällä todellakin riittäisi töitä sekä kaikille muillekin lastensuojelussa! Toisinaan sitä pitää vain sulkea omat silmänsä ja tehdä vain parhaansa. Lapset ovat täällä varmasti tottuneet tähän tiukkaan kuriin ja tottelevat kyllä aina ensimmäisellä kerralla ja suurimmaksi osaksi he käyttäytyvät erittäin kiltisti ja aina muistavat kiittää. Kukaan ei myöskään valita, jos saa pienemmän annoksen ruokaa kuin toinen tai jos toisella on suurempi omenapala, kuin itsellään. Aina hedelmiä ja juomista jakaessa ei ole täysin varma, että kuka on jo saanut ja kuka ei. Tätä lapset eivät kuitenkaan käytä hyväkseen vaan jos olen ojentamassa hedelmää jollekin sellaiselle, joka on omansa jo syönyt, hän kieltäytyy kauniisti ja sanoo jo saaneensa omansa. Lapset todella ymmärtävät, että ruokaa on riitettävä kaikille ja kertaakaan en ole kuullut yhtäkään valitusta ruoan laadusta tms. Isommat lapset myös auttavat kivasti hedelmien pilkkomisessa, tiskaamisessa, astioiden kuivaamisessa ja kaikessa mahdollisessa. Keskiviikkoisin kirkko lahjoittaa paikkaan ruokaa, jota lapset voivat viedä koteihinsa. Lapset olivat niin innoissaan, kun saivat rikkinäisiin ja likaisiin muovipusseihin kourallisen makaroonia, yhden perunan ja pienen lihakimpaleen. He lähtivät muovipussit pienissä likaisissa käsissään iloisesti juoksemaan kohti kotia. He olivat niin ylpeitä, että heillä oli jotain kotiin viemistä. Lihat saapuivat aamupäivällä paikkaan ja eipä siinä juuri kylmäketjusta ollut tietoakaan kun lihat seisoivat kuumassa peltihökkelissä ja pussit olivat täynnä kärpäsiä ja lihat alkoivat melko pian sulamaan niin, että verta oli pitkin lattiaa. Katselin myös lihan laatua ja totesin hiljaa mielessäni, että meillä koirat saavat parempaa lihaa kuin nämä slummien asukkaat! Työntekijät kertoivat, että monet perheet laittavat lihat katon rajaan kuivumaan ja syövät ilmeisesti sitten lihaa, kun se on kuivunut. 

Tuntui aivan mahtavalta antaa edellisessä kirjoituksessa mainitsemalleni pojalle uudet puhtaat vaatteet ja haavanhoitotarvikkeita. Hän oli aivan ymmällään, kun sai uuden kirkkaanpunaisen paidan päälle ja puhtaat housut jalkaan. Hän halasi meitä kovasti kiitokseksi ja hänen äitinsä oli myös erittäin kiitollinen. Tunsi todella, että apu tuli tarpeeseen. 

Kaikenlaikkiaan viikko oli erittäin antoisa ja tuntui, että opin arvostamaan omaa elämääni taas paljon enemmin ja mikään muu harjoittelu ei ole ollut näin antoisa kuin tämä yksi viikko keskellä slummia. Mietinkin tässä, että mitäköhän kaikkea on vielä luvassa ja mitä kaikkea tulenkaan näkemään. Norjalaiset tytöt ovat kertoneet meille jo työskentelystä sairaalassa ja olemme kuulleet vaikka minkälaisia kauhutarinoita! Aion kuitenkin astua maanantaina sairaalan ovista sisään ilman ennakkoluuloja, mutta tietyt asiat pidän kuitenkin mielessäni. Maanantaina tulemme saamaan sairaalassa jonkinlaisen perehdytyksen ja silloin emme työskentele ollenkaan vaan kierrämme eri osastot ja sitten voimme päättää mistä aloitamme. Kuulostaa aika kivalle!

Perjantaina töiden jälkeen oli jotenkin kaikkensa antanut olo ja oli ihana sihauttaa kylmä siideri auki ja pulahtaa viileään uima-altaaseen ja nauttia lämmöstä. Illalla otimme myös muutaman lasin valkoviiniä ja kippistelimme minun ja Sakun kymmenen vuotis kihlapäivän kunniaksi. Niin, ajatella, jo 10 vuotta! Tätä täytyy sitten Saku juhlia myös yhdessä :)

Tänään lähdimme aamulla keskustaan katsomaan kauppojen tarjontaa ja voi sitä ihmisvilinää! Kaupoissa vaatteet ovat todella edullisia ja löysimme paljon kivoja halpoja paitoja, hameita, shortseja ym. MUTTA jonot kassoille olivat niin pitkiä ja työskentely todella hidasta, joten sinne jäi ne vaatteet. Olipahan edullinen kaupunkikierros! Käytiin syömässä hyvät kanahampparit kylmällä isolla kolalla ja käveltiin keskustasta takaisin kämpille. 

Nyt ollaan hetki köllötelty altaan reunalla ja n. 15 minuutin välein pulahdettu altaassa viilentymässä. Tänään aamulla heräsin ja huulessa tuntui kihelmöintiä! Nopea diagnoosi, huuliherpes! No, nyt siihen on ostettu voidetta ja toivotaan että auttaa. Ilmeisesti auringon ultraviolettisäteily saa aikaan sen puhkeamisen, ei kiva juttu ollenkaan! 

Vielä muutama kuva ja sitten täytyy lähteä käymään vielä kaupassa. 

Kivaa viikonloppua kaikille!

Työntekijä Yvonne oli pukeutunut jo aamusta juhla-asuun, koska illalla oli luvassa ystävän häät

Suloinen poika, jonka palovammaa olemme hoitaneet

Talon vahtikoira Nikita, joka heiluttaa häntää jokaiselle ja nukkuu paljon