Verta, hikeä, mutta ei kyyneleitä!

Pikkujoulut juhlittiin onnistuneesti keskiviikkona ja olimme ainoat, jotka olivat pukeutuneet tonttulakkeihin :) joulutortut ja pasteijat onnistuivat, vaikka reseptejä jouduimmekin soveltamaan. Onneksi kokki-Salla oli paikalla!

Torstaina jouduimmekin sanomaan heipat Sallalle, oli ihanaa saada tutustua niin valoisaan ja energiseen tyyppiin! Toivottavasti pian nähdään!

Talolla on muutenkin ollut nyt hiljaista, kun norjalaiset lähtivät perjantaina. Kaksi saksalaistyttöä muutti toisesta majatalosta meille ja ilmeisesti huomenna myös meidän reissukaverit, Anna ja Santtu, muuttavat meidän majatalolle. 

Torstaina teimme siis ensimmäisen yövuoron sairaalan ensiavussa. Tämä yö oli hyvää lämmittelyä lauantaiyötä varten. Potilaita riitti ja veri lensi, mutta tämä yö ei ollut mitään verrattuna lauantaihin.

Lauantaiaamu alkoi leppoisasti, kun menimme katsomaan paikallisten nuorten talent-showta. Paikka oli vaihdettu viimehetkillä ja muutamien mutkien ja auttavien ihmisten ansiosta löysimme pelipaikoille. Odottelimme home of good hopen lapsia paikalle, mutta heitä ei koskaan valitettavasti näkynyt. Tapahtuma oli saman kirkon järjestämä kuin viime lauantainen uimatapahtuma. Tämä oli vain suunnattu hieman vanhemmille lapsille. Nuoret esiintyivät kirkoittain ja joillakin oli isoja lauluryhmiä ja toisilla vain muutama esiintyjä. Voi sitä tanssin ja ilon määrää. Mulle meinasi käydä Bjuströmit ja itku ei ollut kaukana. Täällä lapset ovat ihan mahdottoman taitavia ja ilo oli heidän esityksiä katsoa. 

Tapahtuman jälkeen syötiin ja valmistauduttiin tulevaan yövuoroon nukkumalla hyvin. Täällä siis paikallisilla palkkapäivä on aina kuun lopussa ja raha tekee ihmiset hulluiksi. Kuun lopussa on aina paljon ryöstöjä ja pahoinpitelyjä, joten osasimme varautua siihen, että ensiavussa on ruuhkaa. 

Emme kuitenkaan osanneet aivan täysin varautua siihen, mitä kaikkea viime yönä kohtasimme. Ei sellaiseen kukaan osaa varautua, paitsi ehkä paikalliset hoitajat. Aloitimme vuoron klo:19 ja ensiapu oli jo tupaten täynnä. Aluksi eväät jääkaappiin ja ei muuta kuin hommiin. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin nähnyt jo enemmin verta kuin ikinä ennen ja hiki virtasi pitkin selkää. Ensiavussa ilma oli hyvin trooppinen. Ilmassa leijaili veren, hien ja alkoholin hajut eli siis todella epämiellyttävä työilma! Ensiapu on potilaille yhtä jonottamista. Kaikki potilaat tulevat aluksi akuuttipisteeseen, jossa heidän vitaalielintoiminnot tarkistetaan ja kirjoitetaan potilaskorttiin lyhyt kertomus tulosyystä. Jos potilas pysyy tolpillaan, niin seuraavaksi siirrytään odottamaan lääkärille pääsyä. Tämän jälkeen potilas joutuu vielä mahdollisesti erikoislääkärille, jos on esimerkiksi lapsipotilaasta kyse. Jos potilas tarvii sänkypaikkaa, niin hän odottaa tässä akuuttipisteessä, kunnes lääkäri tulee katsomaan tilanteen. Lääkäri kirjoittaa potilaskorttiin määräykset (mistä ei ikinä saa mitään selvää) ja hoitajat sitten niitä toteuttaa. Yleensä potilas viedään röntgeniin ja tämän jälkeen dressing roomiin esimerkiksi haavojen tikkaukseen. Jos tämä selostus kuulostaa epäselvältä, niin sitä se todella onkin! Akuuttipiste siis täyttyy potilaista hyvin tiuhaan tahtiin, koska kaikki potilaat tulevat tämän kautta. Organisointiin täällä tulisi kyllä panostaa, välillä todella sairaat ja kipeät potilaat joutuivat odottamaan lattialla maaten pääsyä akuuttipisteeseen, kun kurkkukipuiselta mitataan verenpaineita. Intimiteettisuojasta ei ole tietoakaan, potilaat jonottaessa katsoivat kun toisia potilaita hoidettiin. Paareista täällä on suuri pula, yksinkertaisesti ne eivät vain riitä millään! Ja nämä rautaiset vanhanaikaiset lavitsat ovat maailman epäkäytännöllisempiä, säätöjä niissä ei ole, välillä ei jarrujakaan! Hengitysvaikeuksista kärsivä potilas makaa täysin vaakatasossa, koska tyynyistäkään ei ole tietoakaan eli hyvästi kohoasento, joka helpottaisi hengitystä. Potilaiden pääsy sängylle oli usein myös hankalaa! Siinä ei ergonomiasta ollut tietoakaan, kun tajuton potilas heitettiin lattialta sänkyyn. 

Pieni varoituksen sana alkuun, teksti on roisia ja voi herättää herkimmissä ihmisissä kauhua. Lukeminen siis omalla vastuulla! Yövuoro oli kyllä mielenkiintoisin ikinä. Suurin osa potilaista oli joutunut ryöstön ja pahoinpitelyn uhreiksi, he olivat saaneet osumaa niin nyrkeistä, puukoista, lasipulloista kuin kivistäkin. Välillä paikka muistutti teurastamoa, niin paljon verta oli joka paikassa! En pysynyt enää laskuissa mukana, kun hoidin puukotettuja. Jossakin vaiheessa siihen kaikkeen veren määrään turtui niin, ettei sekään enää tuntunut millään. "Ai, sinuakin on puukotettu päähän? Katsotaanpas verenpaineet ja hoidetaan haava." Jotkut tilanteet kyllä pysäyttivät, varsinkin naisiin kohdistuneet pahoinpitelyt ja nuoret potilaat. Mieleenjääviä tapauksia oli myös paljon. Alkuillasta ensiapuun tuli nuori nainen, joka oli yrittänyt itsemurhaa juomalla parafiinia ja tämän jälkeen sytyttänyt itsensä tuleen ja poikaystävä, joka oli yrittänyt käsillä sammuttaa paloa. Ei siinä sanat riittäneet, kun asiasta yritti käydä keskustelua. Tätä julmuutta ei vain pysty ymmärtämään. Ihmiset ovat toisilleen ja myös itselleen erittäin julmia ja välillä tuntuu, että ihmisarvo on täysin mitätön. Tunteita nämä paikalliset eivät vain osaa näyttää tai sitten ne on niin tukahdutettuja   Omaiset eivät kyyneleitä näyttäneet, vaikka toivat ensiapuun puukotetun läheisen ja potilaat itse eivät edes suurista vuotavista haavoista valittaneet.

Yövuorossa sai todellakin tehdä asioita ja välillä olimme täysin keskenämme, vakituiset hoitajat vetivät unta palloon varastossa ja kahvihuoneessa!! En ymmärrä näiden ihmisten työmoraalia. Potilaita tulvii ovista ja ikkunoita, ja hoitajat torkkuvat varastossa! Itse olin kokoajan niin työntouhussa, etten edes ehtinyt miettimään sitä, olenko väsynyt vai en. Mutta pidettiin mekin välillä taukoja :) 

Välillä oli pakko käydä myös ulkona haukkaamassa happea!

Yövuoron aikana pääsin kanyloimaan useita potilaita täysin itsenäisesti ja kyllä näillä tummaihoisilla on PAKSU nahka. Kanyylia tuli käsitellä paljon ronskimmin, jotta sai suoniyhteyden potilaaseen. Mutta aina kuitenkin onnistuin, jippiii!

Toisinaan tuli myös turhautumisen tunteita, kun potilaat luulivat meitä lääkäreiksi emmekä sairaanhoitajaopiskelijoina voineet heitä auttaa. Moni potilas olisi varmasti hoitunut nopeammin eteenpäin, jos olisimme voineet tehdä lääkärien työt. Se kuuluisa African time oli läsnä myös ensiavussa, yllätys yllätys!

Kaksi elvytystäkin osui kohdallemme yövuoron aikana, valitettavasti tulos ei ollut onnistunut. Siinä elvyttäessä se hiki vasta lensikin. Ensiavussa on pieni huone vainajille ja voitte vain kuvitella sen hajun, kun ilmastoinnista saati jäähdytyksestä ei ole tietoakaan ja vainajat makaavat muovipusseissa tuntitolkulla!! Yövuoron lopuksi hoidimme nuorta miestä, jolla oli useita ampumahaavoja ympäri kroppaa. Onneksi potilaan tila oli melko vakaa, mutta tuntui kohtuuttomalta, että hän odotti päivystävää kirurgia KAKSI TUNTIA ILMAN KIPULÄÄKETTÄ! 

Yö oli kaikinpuolin opettavainen ja erittäin mielenkiintoinen. Tunsi itsensä tärkeäksi, kun pystyi oikeasti auttamaan potilaita. Vaikka ympärillä pyöri paljon humalaisia ja huumeiden vaikutuksen alla olevia potilaita, niin en kokenut missään vaiheessa olevani vaarassa. Potilaat suhtautuivat meihin yllättävänkin asiallisesti ja olivat kiitollisia hoidosta. 

Aamulla viiden pintaan lopetimme yövuoron ja nukahdin kuin tukki kuunnellen lintujen laulua! 

Muuten täällä elämä rullaa samaan malliin. Olen saanut yhden mielenkiintoisen tehtävän ja siitä myöhemmin sitten lisää, kun on sen aika :)

Haminaan on kuulemma tänään tullut ensilumi ja toivon, että maa olisi valkoinen kun kahdenkymmenen päivän päästä olen siellä! Siis 20 päiväääää!!! Jeeeee, täytyy varmasti ottaa aamukampa pian käyttöön. 

Näitä nelijalkaisia on hurja ikävä! Ismo on hieman protestoinut minun poissaoloa, mutta onneksi kotijoukot ovat pitäneet pojista hyvää huolta. Voi olla, että pojat eivät enää edes emäntää kaipaa :)