Heippa Sairaala!!!

Voi tätä tekniikkaa!! Tunnin äsken rustasin kuulumisia blogiin, mutta teksti hävisi kuin tuhka tuuleen, joten nyt uusi yritys.

Tiistaina olimme viimeistä kertaa aamuvuorossa Katuturan sairaalassa. Potilaita jälleen riitti ja edelleen meitä luullaan lääkäreiksi, docktor docktor kaikuu varmasti pitkään vielä korvissa. Työvuoron lopussa etsimme hoitajaa käsiimme, joka allekirjoittaisi meidän paperimme. Meidän tulee täällä siis täyttää lomakkeita, joihin kirjaamme työyksikön ja työajan. Niihin tulee aina pyytää hoitajan allekirjoitus ja usein hoitajia saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Tällä kertaa hoitaja löytyi ensiavun lastenyksiköstä pienen potilaan ja lääkärin kanssa. He yrittivät saada lapselle suoniyhteyttä aikaiseksi ja jäimmekin seuraamaan tilannetta. Potilas oli vasta 12 päivää vanha ja oli toistamiseen sairaalassa sepsiksen eli veren myrkytyksen vuoksi. Lääkäri kertoi, että lapsi on saanut veren myrkytyksen huonon hygienian vuoksi, lapsi oli silminnähden likainen ja edelleen synnytyksestä jäänyttä "rasvaa" oli ihon pinnalla. Lasta ei siis oltu pesty lainkaan syntymisen jälkeen! Lääkärin asenne oli mahtava! Hän puhui lapsen äidille erittäin napakasti, mutta silti lempeästi. Dear, sweet, darling sanat toistuivat useasti lääkärin puhuessa äidille. Lääkäri sanoi tekevänsä lastensuojeluilmoituksen, vaikka se ei täällä maassa juurikaan johda mihinkään. Nuori lääkäri sanoi nähneensä vastaavia tapauksia aivan liikaa ja kertoi olevansa huolissaan maan tulevaisuudesta ja siitä, kun lapsista ei huolehdita. Lapsen äiti oli reilu parikymppinen ja oli pukeutunut melko siististi ja kädessä oli uuden karhea puhelin. Lääkäri sanoi, että paikalliset haluavat olla kuin eurooppalaiset, mutta silloin heidän tulisi myös käyttäytyä niin ja ottaa vastuuta. Tilanne päättyi lopulta siihen, että suoniyhteys saatiin aikaiseksi ja lääkäri jäi täyttämään lomaketta sosiaalihoitajalle. Hoitaja neuvoi äitiä kädestä pitäen, kuinka hygieniasta huolehditaan ja antoi paljon ohjeistusta. 

Tilanne jäi jotenkin erityisen hyvin mieleen ja sanoin sitä on vaikea selittää. Tässäkin tapauksessa äiti on varmasti jäänyt täysin ilman ohjeistusta ja hänen on ollut pärjättävä yksin. Lääkärin asenne antoi toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja siitä, että nuorissa on toivoa. Onneksi nuoret lääkärit ja hoitajat jaksavat täällä panostaa potilasohjaukseen! 

Keskiviikkona kävimme Salkan kanssa tutustumassa keskussairaalaan. Kiersimme eri osastoja läpi yhden hoitajan kanssa ja teho-osasto oli positiivinen yllätys. Se oli melko lähellä jo Suomen tasoa ja hoitajatkin vaikuttivat erittäin ystävällisiltä. Keskussairaalassa potilaat saavat erikoissairaanhoitoa ja puolet sairaalasta on tarkoitettu yksityisille potilaille. 

Katuturan sairaala on täällä kuitenkin se suurin sairaala, jossa potilaita hoidetaan. Keskussairaalassa ei ole lainkaan ensiapua eli kaikki tulevat Katuturaan. Wayne kertoikin, että Katuturan sairaala on ollut Namibian paras sairaala maan itsenäistymisen jälkeen, mutta vuosien myötä taso on laskenut. Paikalliset ovat varastaneet paljon sairaalan omaisuutta, jonka vuoksi taso on romahtanut ja sairaalan alue on nykyään täysin aidattu ja vartijat työskentelevät yötä päivää. Mitäköhän nämä paikalliset kuvittelevat tekevänsä jollakin sairaalan laitteilla?

Keskussairaalan visiitin jälkeen otimme pienet päivätorkut ja lähdimme viiseiseen yövuoroon ensiapuun. 

Ja yövuoro ei pettänyt tälläkään kertaa! Potilaita oli tupaten täynnä jo heti illalla. Ensimmäisenä hoidimme potilasta, joka oli hoidettavana erillisessä huoneessa. Pedillä makasi 20vuotias poika, joka oli yrittänyt itsemurhaa ja ampunut itseään päähän. Hän oli menettänyt jo runsaasti verta ja itse imin imulaitteella reilun litran verta potilaan nielusta, verta pulppusi samaan aikaan korvista ja sieraimista. Ei siinä voinut, kun ajatella että voi poikaparkaa! Omaiset olivat oven ulkopuolella ja he tiedustelivat minultakin pojan tilasta. En voinut paljoa kertoa, sanoin että poika siirretään teho-osastolle. Huoneessa kävi useita lääkäreitä ja leikkausta pojalle ei aiottu tehdä. Näin myös elämäni ensimmäisen kerran, kun ruudinjäämiä tarkistettiin käsistä. Rikostutkijat ottivat potilaasta myös valokuvia ja kertoivat, että vastaavanlaisia tapauksia heillä on paljon. Lopulta veimme pojan teho-osastolle, jonne hän jäi taistelemaan elämästä.. tai sitä vastaan... Tilanteen jälkeen oli pakko pitää pieni hengähdystauko, jotta pystyi taas seuraavia potilaita ottamaan vastaan. Toinen potilas, joka jäi mieleeni oli ambulanssilla tullut 21vuotias tyttö. Tyttö oli pahoinpidelty ja ilmeisesti raiskattu poikaystävän toimesta. Tullessa hän oli shokissa ja takertui minun käsivarsiini. Tytön vaatteet olivat rikkinäiset ja likaiset, hän kertoi olevansa koditon ja asui kadulla. Voi tyttöparkaa! Hänellä ei ollut vanhempia, ystäviä ja nyt poikaystävänkin oli hänet pahoinpidellyt. Olin pitkään tytön luona ja yritin rauhoitella häntä. En tiedä, miten hänen tarinansa päättyi koska meidän työvuoromme päättyi aikaisemmin. Niin paljon surullisia kohtaloita olen tavannut, että välillä sitä miettii, kuinka hyvin itselläni on asiat! Viimeinen vuoro sairaalalla ja tunteet olivat pinnassa. Vaikka loppua kohti aloin välillä jopa vihaamaan sairaalaa, niin silti olen oppinut sieltä niin paljon ja nähnyt sellaisia asioita, joita en tule varmasti Suomessa koskaan näkemään. Jotenkin samaan aikaan olo oli helpottunut ja haikea. On myös sellainen tunne, että paluu Namibiaan on joskus tulevaisuudessa edessä. 

Kuvassa ensiavun erillinen huone kriittisille potilaille. 

Torstaina lähdimme Katuturaan tutustumaan ETEMO-projektiin. Projektissa on ollut suomalainen pariskunta mukana alusta asti ja nyt kolmevuotinen projekti on tullut päätökseen. Projektin tarkoitus on ollut tarjota paikallisille nuorille työttömille ilmaista koulutusta, työpajan tyylistä toimintaa. Heillä on ollut useita eri linjoja tarjolla muunmuuassa ompelua, puutöitä, korujen tekoa ym. Marimekko on lahjoittanut kyseiseen projektiin kankaita ja työpajoilla roikkuikin useita mekkoja tutuissa kuoseissa. Oli mielenkiintoista nähdä konkreettisesti paikka ja kuulla heidän toiminnastaan. Hienoa, että yritteliäitä ihmisiä löytyy ja oma innostuksenikin kasvoi. Jospa joskus minullekin tarjoutuisi mahdollisuus olla mukana jossakin vastaanvanlaisessa projektissa? :)

Torstai-iltana kokoonnuttiin isolla porukalla Joe's beerhouseen syömään ja tuli viimeistä kertaa nautittua paikallista lihaa. Iltamme jatkui tuttuun Dylansin karaokebaariin ja tanssilattia tuli taas vallattua. Baari-illan jälkeen hiki oli pinnassa ja päätimmekin tyttöjen kanssa hypätä suoraan uima-altaaseen kun palasimme majatalolle! Virkistävä kokemus :) tänään jatkoimme hypyillä ja nautimme 35 asteen helteestä!

Se ois kuulkaas enää tasan viikko eloa täällä jäljellä, sitten koittaakin paluu Suomeen! Ensi viikolla muutama päivä Home of Good Hopessa ja sitten loput päivät nautitaan altaasta ja lämmöstä ja tehdään muutamia tonttujen askareita. Tällä tontulla kun ei ole Petteri Punakuonoa ja rekeä matkassa, niin joululahjat ja tuliaiset eivät tule olemaan suuria, rinkkaan on mahduttava muutakin. Älkää siis odottako ihmeitä :)

Kivaa viikonloppua kaikille ja pian nähdääään!!