Maailman toisella puolen!

Huhheijaa, lähtö lähenee! Aamukampakin on ilman piikkejä. Pikapäivytys vielä blogiin ja heipat kaikille. 

Eilen käytiin vielä porukalla syömässä ja viimeinen ateriakaan ei pettänyt. Namibialainen ruoka on ollut ihan mielettömän hyvää ja edullista :) 

Ruotsalaiset lupasivat tulla meidät vielä tänään hyvästelemään ennen kentälle lähtöä. Laukku on pakattu ja taitaa painaa vähän liikaa, hups! Tulin Namibiaan rinkalla, joka painoi 12,9kg ja nyt siis palaan Suomeen matkalaukulla sekä rinkalla :) joten kai sitä on jotain tuliaisiakin ostettu. Suurin osa vaatteista vietiin home of good hopeen ja kaikki työvaatteet teho-osastolle eilen. Oli muuten hoitajat suut messingillä, kun saivat uusia työvaatteita! Kysyttiin samalla itsemurhaa yrittäneestä pojasta, josta kerroin aiemmassa postauksessa. Poika oli kuollut samana yönä, kun se teholle vietiin. Eipä se yllätys ollut, kun pojan paineet olivat lähtiessämme luokkaa 40/20!

Ollaan tehty majatalon omistajille meidän reissusta taulu, jonka he voivat sitten ripustaa muiden kuvakollaasien viereen olohuoneeseen ja muistella meitä suomityttöjä :)

Tekstiä ei nyt oikein tahdo syntyä, päässä miljoona asiaa, joista haluaisin kertoa, mutta säästetään joitakin tarinoita sitten Suomeen! 

Sään puolesta Namibia on nyt helpompi hyvästellä. Vielä hetken aurinko paistaa pilven takaa, mutta seuraaviksi päiviksi on luvattu pelkkää vesisadetta ja ukkosta. Sitä tämä maa kyllä kaipaakin!

Kiitos vielä kaikille ihanista kommenteista, on ollut kiva kirjoittaa blogia kun tietää, että lukijoita riittää. Kaikenkaikkiaan blogissani on  tähän mennessä vierailijoita käynyt 7552, ihan mieletön määrä! 

Nyt viiminen hyppy altaaseen ja pasta bologneset huiviin. Kotimatka odottaa!

Pian nähdään rakkaat! Muistakaa ottaa Emut ja toppatakki kentälle mukaan <3

Suukkojaaaaa! Heipppppaaaaa!

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Apua! Aamukampa harvenee ja kotiinlähtö häämöttää jo ylihuomenna. Kotiinpaluu on ihana asia, mutta jotenkin se samalla ahdistaa. Koulu, työt ja arkinen aherrus taas koittaa tämän kolmen kuukauden "lomailun" jälkeen. Täällä alussa koin ahdistusta, kun se oma tuttu arki puuttui elämästä ja nyt se taas ahdistaa. Täällä jokainen päivä on ollut seikkailu ja aina on kokenut, nähnyt ja kuullut jotain uutta sekä uusia ihmisiä on tullut ja mennyt. Moni vaihdossa ollut kokee varmasti samoja tunteita ja olenkin monelta kuullut, että pahin kulttuurishokki on kotiinpaluu. 

Mietinkin, että nyt tässä pakkailun lomassa on hyvä hetki vähän ynnätä tapahtumia. Ystäväni Paula kerran kyseli, että mikä on ollut parasta ja mikä huonointa. Joten tällä aiheella nyt mennään, aloitetaan parhaimmista! :)

1. AURINKO

Monet, jotka minut tuntevat, tietävät että kesäisin herään eloon ja nautin auringosta täysin siemauksin. Täällä on ollut ihana herätä aamuisin linnunlauluun ja aamupalan on voinut nauttia pihalla auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Lämpötila on kohonnut kokoajan ja tänään on varmasti lähennelty 40 astetta. Kesämekoissa ja sandaaleissa on voinut olla lähes päivittäin ja se on ihan huippua!

2. UUDET YSTÄVÄT

Reissu ei olisi ollut mitään ilman näitä kaikkia ihania ihmisiä, joiden kanssa olen saanut reissata ja joihin olen tutustunut. Toisilta opiskelijoilta saatu vertaistuki on ollut kullan arvoista, ilman heidän kanssa käytyjä keskusteluja esim.sairaalan oloista, olisin varmasti jo hoidossa psykiatrisella osastolla :) Luulen, että nämä ihanat uudet ystävät tulevat aina olemaan sydämessäni ja heitä en ikinä unohda. Helmikuussa on luvassa meidän reissuporukan muistelot Helsingissä ja voi olla, että muutama paikallinenkin tuttavuus on tulossa paikalle. Lisäksi saksalaisen Lisan kanssa on sovittu maaliskuussa jo treffit Berliiniin ja ruotsalaisten kanssa on tarkoitus lähteä risteilemään. Uskomattoman ihaniin ihmisiin olen saanut tutustua, lucky me!

3. SAFARI

Se kaikki 76,5 tuntia autossa istumista oli sen kaiken arvoista! Mikään reissu ei tule varmasti pitkään aikaan voittamaan tätä uskomattoman hienoa Namibian ympäriajelua. Meidän matkaseurue oli uskomaton, vaikka välillä vatsataudit ja flunssat olivat piinanamme. Naurua riitti koko matkan ajan ja yhteinen huumorintaju piti meidät tiiviisti yhdessä. Verkkokalvoilleni on varmasti ikuisiksi ajoiksi piirtynyt kuva upeasta luonnosta ja ihmisten karuista elinolosuhteista. Eläimet olivat upeita ja laskuvarjohyppy jotain niin siistiä, että niitäkään en unohda ikinä. 

4. RENTO ELÄMÄNTYYLI

Tämä voisi kuulua omalla tavalla myös toiseen kategoriaan, mutta suurimmaksi osaksi olen siitä täällä itsekin nauttinut. Ihmiset ovat pääasiassa hyväntuulisia ja ottavat rennosti. Itse olen pohjimmiltani melkoinen pingottaja, joten olen ehkä tämän kolmen kuukauden aikana oppinut ottamaan rennosti ja nauttimaan siitä, että jokahetki ei tarvitse suorittaa vaan välillä voi ottaa iisisti. 

5. UUDET KOKEMUKSET

Niinpä, tähän kuuluu paljon asioita, mutta päällimmäisenä on mielessä kokemukset työharjoittelusta. Suomessa en luultavasti ikinä tule näkemään niin paljon puukotuksia ja ampumisia, kuin täällä. Itse työssä sytyn liekkeihin, kun ympärilläni tapahtuu ja täällä saatu kokemus on jotakin suurempaa kuin olisin voinut ikinä kuvitella. Vaikka aina kaikkia tarvittavia välineitä ei ole saatavilla, niin nämä ihmiset osaavat soveltaa! Home of Good Hope on ollut ainutkertainen paikka ja olen äärettömän kiitollinen, että olen saanut tutustua niihin suloisiin lapsiin ja etenkin paikan perustajaan Monicaan. Toivottavasti vielä joskus tavataan! 

... Ja sitten niihin pahimpiin asioihin...

1. AFRICAN TIME

Vaikka aiemmin hehkutin rentoa elämäntyyliä, niin rajansa kaikella! On ok ottaa rennosti, mutta se, että kun asioiden tulisi tapahtua niin ne eivät tapahdu. Hoitajat saattavat ottaa kahvihuoneessa torkkuja ensiavussa kesken kiireisen yövuoron, tarjoilijat näpräävät kännyköitä nojaillen seiniin, kun nälkäiset turistit haluaisivat tehdä ruokatilauksen, kuskia saa odotella yli tunnin työpäivän jälkeen armottomassa pissahädässä ja sovittuihin tapaamisiin hoitajat eivät ikinä ilmesty. Tässä muutamia esimerkkejä, mutta avaimenperässänikin lukee nykyisin tuttu lausahdus: No hurry, we're in Africa! 

2. ÖTÖKÄT

En ole mikään ötökkäkammoinen ihminen, mutta jokailtaiset ötökkäjahdit ovat varsinkin loppua kohden käyneet hermoon. Kaikenlaista lentävää ötökkää, matoa, hämähäkkiä ja koppakuoriaista on saanut jahdata useampaan otteeseen. 

3. TURVATTOMUUS

Onneksi olemme säästyneet (kop, kop) rikkollisuudelta, mutta kyllä se on ollut jokahetki mielessä ulkona liikkuessa. Puhelinta en ole juuri koskaan ottanut mukaan kaupungille ja rahoja on saanut tunkea näihin onnettoman pieniin rintaliiveihin joka päivä :) taksimatkat ovat olleet lähes jokakerta pienellä jännityksellä höystettyjä, paitsi ne kerrat kun olemme matkustaneet dial cabillä. Taksimatkat ovat kyllä aina jotenkin surkuhupaisia, autot ovat niin romuja, että monesti on miettinyt koska auto hajoaa allamme ja lähes jokaisesta pirssistä ovat turvavyöt puuttuneet, puhumattakaan erinäisistä nupeista ym. joita autoissa kuuluisi olla mm.ovenavauskahva, ikkunan avaaja, ym. 

APUA! Pahoja asioita en enempää keksi, joten kai tää aika onnistunut reissu on ollut :)

En voi kylliksi kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet minua päätöksessä lähteä vaihtoon ja jotka ovat olleet mukana mahdollistamassa tätä uskomatonta kokemusta. Saku on alusta asti tukenut päätöstäni lähteä vaihtoon ja taisi sanoa, että on minun vuoroni lähteä, kun hän on juossut pesäpallon perässä useamman kesän. Moni onkin kysellyt, että miten avomies on sinut päästänyt reissuun, mutta olemme viettäneet aikaa yhdessä jo lähes kaksitoista (!!!) vuotta, joten minusta olisi outoa, jos toista ei päästäisi toteuttamaan yhtä unelmaansa. Saku on pitänyt myös koirista hyvää huolta ja agilitykentän laidalta olen videoitakin saanut. Omat vanhempani ovat olleet myös suurimpia tukijoitani ja kannustajiani. Ilman heiltä saatua tukea matka ei varmasti olisi onnistunut. Koirat ovat päässeet nauttimaan useampana viikonloppuna Ylämaan rauhasta ja onhan äiti niitä kovasti Haminassakin lenkittänyt. 

Muistan elävästi, kun alkukeväällä juttelin koulussa opettajan kanssa vaihtoon lähdöstä ja kun soitin siskolleni puhelun moottoritieltä (joojoo, käytin handsfreetä), että arvaas minne pikkusisko on lähdössä :) voi sitä riemun määrää, joka puhelimen toisesta päästä raikasi! Kaikki ovat suhtautuneet ihanasti siihen, että lähdin vaihtoon ja paljon olen saanut tsemppejä ja arvostusta täällä olostani. 

Huh! Kaksi piikkiä enää törröttää aamukammassa. Pakkailuja on jo osaksi tehty ja tuliaisostoksilla käyty. Laukku pursuaa nyt jo liitoksista, vaikka suurin osa vanhoista vaatteista vietiinkin tänään Home of Good Hopeen. 

Viimeinen päivä lasten kanssa oli tunteikas ja olo oli haikea sieltä lähtiessä. Kuitenkin sisimmissäni tiedän, että joskus vielä palaan tänne. Namibia, olet vienyt palan sydämestäni ja kotiin palaa uudestisyntynyt, avarakatseisempi ja etenkin rentoa elämäntyyliä arvostava kamalan juurikasvun omaava ruskea Maija!

Heippa Sairaala!!!

Voi tätä tekniikkaa!! Tunnin äsken rustasin kuulumisia blogiin, mutta teksti hävisi kuin tuhka tuuleen, joten nyt uusi yritys.

Tiistaina olimme viimeistä kertaa aamuvuorossa Katuturan sairaalassa. Potilaita jälleen riitti ja edelleen meitä luullaan lääkäreiksi, docktor docktor kaikuu varmasti pitkään vielä korvissa. Työvuoron lopussa etsimme hoitajaa käsiimme, joka allekirjoittaisi meidän paperimme. Meidän tulee täällä siis täyttää lomakkeita, joihin kirjaamme työyksikön ja työajan. Niihin tulee aina pyytää hoitajan allekirjoitus ja usein hoitajia saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Tällä kertaa hoitaja löytyi ensiavun lastenyksiköstä pienen potilaan ja lääkärin kanssa. He yrittivät saada lapselle suoniyhteyttä aikaiseksi ja jäimmekin seuraamaan tilannetta. Potilas oli vasta 12 päivää vanha ja oli toistamiseen sairaalassa sepsiksen eli veren myrkytyksen vuoksi. Lääkäri kertoi, että lapsi on saanut veren myrkytyksen huonon hygienian vuoksi, lapsi oli silminnähden likainen ja edelleen synnytyksestä jäänyttä "rasvaa" oli ihon pinnalla. Lasta ei siis oltu pesty lainkaan syntymisen jälkeen! Lääkärin asenne oli mahtava! Hän puhui lapsen äidille erittäin napakasti, mutta silti lempeästi. Dear, sweet, darling sanat toistuivat useasti lääkärin puhuessa äidille. Lääkäri sanoi tekevänsä lastensuojeluilmoituksen, vaikka se ei täällä maassa juurikaan johda mihinkään. Nuori lääkäri sanoi nähneensä vastaavia tapauksia aivan liikaa ja kertoi olevansa huolissaan maan tulevaisuudesta ja siitä, kun lapsista ei huolehdita. Lapsen äiti oli reilu parikymppinen ja oli pukeutunut melko siististi ja kädessä oli uuden karhea puhelin. Lääkäri sanoi, että paikalliset haluavat olla kuin eurooppalaiset, mutta silloin heidän tulisi myös käyttäytyä niin ja ottaa vastuuta. Tilanne päättyi lopulta siihen, että suoniyhteys saatiin aikaiseksi ja lääkäri jäi täyttämään lomaketta sosiaalihoitajalle. Hoitaja neuvoi äitiä kädestä pitäen, kuinka hygieniasta huolehditaan ja antoi paljon ohjeistusta. 

Tilanne jäi jotenkin erityisen hyvin mieleen ja sanoin sitä on vaikea selittää. Tässäkin tapauksessa äiti on varmasti jäänyt täysin ilman ohjeistusta ja hänen on ollut pärjättävä yksin. Lääkärin asenne antoi toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja siitä, että nuorissa on toivoa. Onneksi nuoret lääkärit ja hoitajat jaksavat täällä panostaa potilasohjaukseen! 

Keskiviikkona kävimme Salkan kanssa tutustumassa keskussairaalaan. Kiersimme eri osastoja läpi yhden hoitajan kanssa ja teho-osasto oli positiivinen yllätys. Se oli melko lähellä jo Suomen tasoa ja hoitajatkin vaikuttivat erittäin ystävällisiltä. Keskussairaalassa potilaat saavat erikoissairaanhoitoa ja puolet sairaalasta on tarkoitettu yksityisille potilaille. 

Katuturan sairaala on täällä kuitenkin se suurin sairaala, jossa potilaita hoidetaan. Keskussairaalassa ei ole lainkaan ensiapua eli kaikki tulevat Katuturaan. Wayne kertoikin, että Katuturan sairaala on ollut Namibian paras sairaala maan itsenäistymisen jälkeen, mutta vuosien myötä taso on laskenut. Paikalliset ovat varastaneet paljon sairaalan omaisuutta, jonka vuoksi taso on romahtanut ja sairaalan alue on nykyään täysin aidattu ja vartijat työskentelevät yötä päivää. Mitäköhän nämä paikalliset kuvittelevat tekevänsä jollakin sairaalan laitteilla?

Keskussairaalan visiitin jälkeen otimme pienet päivätorkut ja lähdimme viiseiseen yövuoroon ensiapuun. 

Ja yövuoro ei pettänyt tälläkään kertaa! Potilaita oli tupaten täynnä jo heti illalla. Ensimmäisenä hoidimme potilasta, joka oli hoidettavana erillisessä huoneessa. Pedillä makasi 20vuotias poika, joka oli yrittänyt itsemurhaa ja ampunut itseään päähän. Hän oli menettänyt jo runsaasti verta ja itse imin imulaitteella reilun litran verta potilaan nielusta, verta pulppusi samaan aikaan korvista ja sieraimista. Ei siinä voinut, kun ajatella että voi poikaparkaa! Omaiset olivat oven ulkopuolella ja he tiedustelivat minultakin pojan tilasta. En voinut paljoa kertoa, sanoin että poika siirretään teho-osastolle. Huoneessa kävi useita lääkäreitä ja leikkausta pojalle ei aiottu tehdä. Näin myös elämäni ensimmäisen kerran, kun ruudinjäämiä tarkistettiin käsistä. Rikostutkijat ottivat potilaasta myös valokuvia ja kertoivat, että vastaavanlaisia tapauksia heillä on paljon. Lopulta veimme pojan teho-osastolle, jonne hän jäi taistelemaan elämästä.. tai sitä vastaan... Tilanteen jälkeen oli pakko pitää pieni hengähdystauko, jotta pystyi taas seuraavia potilaita ottamaan vastaan. Toinen potilas, joka jäi mieleeni oli ambulanssilla tullut 21vuotias tyttö. Tyttö oli pahoinpidelty ja ilmeisesti raiskattu poikaystävän toimesta. Tullessa hän oli shokissa ja takertui minun käsivarsiini. Tytön vaatteet olivat rikkinäiset ja likaiset, hän kertoi olevansa koditon ja asui kadulla. Voi tyttöparkaa! Hänellä ei ollut vanhempia, ystäviä ja nyt poikaystävänkin oli hänet pahoinpidellyt. Olin pitkään tytön luona ja yritin rauhoitella häntä. En tiedä, miten hänen tarinansa päättyi koska meidän työvuoromme päättyi aikaisemmin. Niin paljon surullisia kohtaloita olen tavannut, että välillä sitä miettii, kuinka hyvin itselläni on asiat! Viimeinen vuoro sairaalalla ja tunteet olivat pinnassa. Vaikka loppua kohti aloin välillä jopa vihaamaan sairaalaa, niin silti olen oppinut sieltä niin paljon ja nähnyt sellaisia asioita, joita en tule varmasti Suomessa koskaan näkemään. Jotenkin samaan aikaan olo oli helpottunut ja haikea. On myös sellainen tunne, että paluu Namibiaan on joskus tulevaisuudessa edessä. 

Kuvassa ensiavun erillinen huone kriittisille potilaille. 

Torstaina lähdimme Katuturaan tutustumaan ETEMO-projektiin. Projektissa on ollut suomalainen pariskunta mukana alusta asti ja nyt kolmevuotinen projekti on tullut päätökseen. Projektin tarkoitus on ollut tarjota paikallisille nuorille työttömille ilmaista koulutusta, työpajan tyylistä toimintaa. Heillä on ollut useita eri linjoja tarjolla muunmuuassa ompelua, puutöitä, korujen tekoa ym. Marimekko on lahjoittanut kyseiseen projektiin kankaita ja työpajoilla roikkuikin useita mekkoja tutuissa kuoseissa. Oli mielenkiintoista nähdä konkreettisesti paikka ja kuulla heidän toiminnastaan. Hienoa, että yritteliäitä ihmisiä löytyy ja oma innostuksenikin kasvoi. Jospa joskus minullekin tarjoutuisi mahdollisuus olla mukana jossakin vastaanvanlaisessa projektissa? :)

Torstai-iltana kokoonnuttiin isolla porukalla Joe's beerhouseen syömään ja tuli viimeistä kertaa nautittua paikallista lihaa. Iltamme jatkui tuttuun Dylansin karaokebaariin ja tanssilattia tuli taas vallattua. Baari-illan jälkeen hiki oli pinnassa ja päätimmekin tyttöjen kanssa hypätä suoraan uima-altaaseen kun palasimme majatalolle! Virkistävä kokemus :) tänään jatkoimme hypyillä ja nautimme 35 asteen helteestä!

Se ois kuulkaas enää tasan viikko eloa täällä jäljellä, sitten koittaakin paluu Suomeen! Ensi viikolla muutama päivä Home of Good Hopessa ja sitten loput päivät nautitaan altaasta ja lämmöstä ja tehdään muutamia tonttujen askareita. Tällä tontulla kun ei ole Petteri Punakuonoa ja rekeä matkassa, niin joululahjat ja tuliaiset eivät tule olemaan suuria, rinkkaan on mahduttava muutakin. Älkää siis odottako ihmeitä :)

Kivaa viikonloppua kaikille ja pian nähdääään!!

Joululauluja ja jäähyväisiä

Torstain juhlista toivuttuamme olimme taas valmiita lauantaina suuntaamaan nokkamme kohti Suomen suurlähetystön residenssiä ja joulujuhlia. Ilma oli pilvinen ja sateinen, jonka vuoksi juhlat olivatkin tälläkertaa sisätiloissa. Suurlähettiläs Anne Saloranta ja hänen miehensä Kari ottivat meidät ilolla vastaan ja pian vieraita alkoikin saapua paikalle. Useat suomalaiset tulivat kysymään meiltä, että olemmeko me niitä kuuluisia suomalaisia sairaanhoitajaopiskelijoita, jotka ovat harjoittelussa Katuturan sairaalassa. Ilmeisesti tarinamme ovat kiirineet jo monien korviin. Monet suomalaiset halusivat kuulla lisää kokemuksistamme sairaalassa ja olivat silminnähden järkyttyneitä, kun kerroimme yövuorostamme. No, kyllähän se aika hurjaa olikin! Monet täällä olevista suomalaisista ovat jonkin projektin tai hankkeen vuoksi maassa ja useat ovat myös Lähetysseuran työntekijöitä. Tapasimme myös pariskunnan ja heidän reilun vuoden ikäisen tyttärensä, jotka olivat vasta tulleet Namibiaan. Mies työskentelee jätehuoltofirmassa ja heidän on tarkoitus viipyä maassa kolme vuotta. On hieno nähdä ihmisiä ja kuulla heidän tarinansa, minkä vuoksi ovat tulleet Namibiaan. Kaikenkaikkiaan juhlissa oli varmasti noin kolmekymmentä suomalaista. 

Alkupuheiden jälkeen joulupukki piti herättää nojatuolista laulamalla kovaan ääneen joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanhaukki...

Joulupukki saatiin hereille ja lapset pääsivät noutamaan lahjansa. Ei ollut minulle yhtäkään pakettia :)

Seuraavaksi vuorossa oli päivän odotetuin hetki, riisipuuroa! Riisit olivat vartavasten Suomesta tuotu ja oli suurlähettiläs tehnyt vielä luumusoppaakin. Riisipuuro ei ole varmaan koskaan maistunut niin hyvälle, nam! 

Riisupuuroa piti ottaa vielä lisää ja sitten olikin vuorossa jälkkärit. 

Nam, nam ja vielä kerran NAM!! 

Syömisten jälkeen suuntasimme keskustan kauniiseen kirkkoon laulamaan joululauluja. Vettä satoi kaatamalla ja ilma oli viileä, kirkossa oli kuitenkin lämmin tunnelma. 

Kirkosta suuntasimme takaisin majatalolle viettämään saksalaisen Lisan läksiäisiä. Ukkonen jyrisi, taivas välkkyi ja vettä satoi kaatamalla. Wayne heitti meidät onneksi kaupunkiin ja päädyimme jälleen kerran hyväksi havaittuun Dylans karaokebaariin. Tosin tälläkertaa karaokea ei ollut vaan paikalla oli DJ ja tanssilattia oli kovassa käytössä. 

Itsenäisyyspäivän juhlissa tapasimme suomalaisen pojan, joka on harjoittelussa suurlähetystöllä ja Rovaniemellä opiskelleen sairaanhoitajatytön, joka on ollut täällä myös harjoittelussa ja tullut nyt takaisin Namibiaan. He liittyivät myös meidän seuraamme ja kaikenkaikkiaan seurueemme oli kaksitoista henkinen. Mukana oli suomalaisten lisäksi ruotsalaisia, norjalaisia, yksi saksalainen ja yksi brasilialainen. Ilta oli tanssintäyteinen ja tosi hauska. Loppuillasta menimme vielä katsastamaan yhden tanssipaikan, mutta se paikka ei ollut meitä varten. Jalat tanssista väsyneinä kömmimme takaisin majatalolle ja uni maistui. 

Sunnuntaipäivä aukeni harmaana ja sateisena. Illalla kävimme koko porukalla syömässä keskustassa. Muutamat halusivat maistaa paikallisten herkkuja eli matoja. 

Ensimmäisten rohkeiden maistettua matoja, päätin etten itse aio niitä suuhuni laittaa. Ilmeet olivat sen verran hurjat ja naamat vääntyivät mitä kummallisimpiin ilmeisiin! Suurin osa madoista jäi lautaselle. 

Kiitos ihan hurjasti kaikille kommenteista, viesteistä, paketeista ja Facebookissa käydyistä keskusteluista. Ne aina piristävät ja auttavat jaksamaan. Aamukammasta piikit harvenee ja kotiinlähtö alkaa jo häämöttämään. Pian nähdään!!

Loppuun vielä kuva jäätävän kokoisesta heinäsirkasta ja Nikitasta! 

Itsenäisyyspäivää!

Kerrankin Afrikka yllätti ajoituksen suhteen ja täällä vietettiin jo eilen Suomen itsenäisyyspäivää. Harjoittelun alussa vierailimme Suomen suurlähetystössä (joka on ainut pohjoismaalainen suurlähetystö Namibiassa) ja rekisteröimme itsemme. Silloin meille jo kerrottiin tulevista juhlista, joten osasimme kutsua odottaa. Kutsut tuotiin henkilökohtaisesti hienolla autolla ja itse piti kuitata kutsun saaneensa. Halusimme pukeutua arvokkaaseen tilaisuuteen tyylikkäästi ja tällä viikolla metsästimme mekkoja ja kenkiä juhlaan. Salka sai myös idean, että mennään kampaajalle laitattamaan hiuksemme ja löysimmekin tähän sopivan kampaamon. 

Eilinen päivä alkoi vierailulla Katuturassa, kävimme pienillä tuliaisostoksilla ja siitä suuntasimme suoraan keskustaan. 

Arvoimme järjestyksen kampaajalle ja minä olin ensimmäinen koekaniini. Jännitti ehkä enemmin istua kampaajan penkkiin kuin hypätä pieneen lentokoneeseen laskuvarjohyppyä varten :) Ympärillä pyöri vain mustia naisia ja seurailin kampaajien työskentelyä, kaikenlaisia lettejä ja hiuslisäkkeitä näkyi! Yritin kampaajalle selostaa, että haluaisin jonkinlaiset kiharat. Siinä sitten testattiin useampaa menetelmää ja lopulta kampaaja päätti tehdä kiharat raudalla. Rauta olikin melkoisen mielenkiintoinen kapistus! Ei toiminut sähköllä vaan työskentely muistutti enemminkin metallipajalla työskentelevää takojaa. Rauta laitettiin pieneen uuniin ja sitten sillä tulikuumalla raudalla tehtiin kihara, sitten taas rauta uuniin ja toinen kihara! Kaikenkaikkiaan aikaa meni varmasti tunti, mutta sain kun sainkin kiharat hiuksiini ja vielä on tukkaa päässä. Kaikki saivat onnistuneet kampaukset ja Lisa vielä leikkautti hiuksensa samassa paikassa. Leikkaus maksoi huikeat 40ND eli noin kolme euroa!

Nopeasti kiiruhdimme kotiin taksilla ja laittautumisen jälkeen olimme valmiit juhliin. Oli ihanaa, kun sai kerrankin laittautua ja mekko, jonka löysin kaupungilta oli mieluinen. 

Wayne otti meistä vielä kuvan ennen lähtöä. Harmiksemme ukkonen pauhasi, joten aurinkoista kuvaa ei saatu. Mutta ollaan me sitä aurinkoa täällä saatu nauttia jo ihan riittämiin. 

Juhlapaikka oli erittäin hienolla alueella ja ilmeisesti suurlähettiläs siellä asuu perheensä kanssa. Itse juhlatilaisuus oli järjestetty ulos. Juhlissa oli aluksi vuorossa viralliset kättelyt, alkujuomat ja puheet. Sitten pääsimmekin laulamaan maamme-laulua, se oli hieno hetki! Paikalla oli varmasti yli sata henkilöä. Joukossa oli paljon suomalaisia, jotka asuvat Namibiassa ja sitten oli myös maan omia edustajia paikalla. Tapasimme muutamia pariskuntia, jotka ovat asuneet täällä jo useamman vuoden. He olivat kovin kiinnostuneita meidän sairaalakokemuksista ja kehottivat käymään yksityisellä klinikalla, jotta näemme eron sairaaloiden välillä. Ehkä täytyy joku pieni visiitti tehdä! 

Blondit Suomi-neidot juhlahumussa!

Juhlissa tarjottiin pieniä cocktail paloja ja oma suosikki oli ehdottomasti karjalanpiirakat munavoilla! Miten hyviltä ne voikaan maistua, nam! Ruisjauhot oli vartavasten tuotu Suomesta ja muissakin syötävissä oli käytetty Suomesta tuotuja raaka-aineita. Juhlat loppuivat melko lyhyeen, yhdeksältä paikka oli jo melko autio. Taisimme olla viimeiset vieraat. 

Koska iltaa varten oli laittauduttu, niin pakkohan sitä oli lähteä katsomaan kaupungin yöelämää. Ensimmäiseksi suuntasimme Hilton-hotelliin nauttimaan yhdet drinksut. Ulkoterassilla oli livemusiikkia ja mikäs sitä oli kuunnellessa. Seuraavaksi suuntasimme paikallisten suosittelemaan Fashion yökerhoon. Paikka oli todella pieni ja ahdas, musiikki pauhasi kovalla ja kengät tarttuivat lattiaan kiinni. Paikka ei ollut meitä varten, joten seuraavaksi ja viimeiseksi illanviettooaikaksi valikoimme jo tutuksi tulleen karaokepaikan! Siellä meno oli kohdillaan ja paikalliset opettivat meille heidän tanssejaan ja lystiä riitti. Ilta oli kaikinpuolin onnistunut ja erittäin hauska. Tänään sitten olemmekin keräilleet voimia, koska huomenna on luvassa suurlähetystöllä riisipuurojuhlat ja joulupukkikin siellä saattaa vierailla. Tämän jälkeen luvassa on kauneimmat joululaulut kirkossa ja sitten ilta jatkuu Lisan läksiäisten merkeissä. 

Täällä päivät senkun vähenee ja aamukampakin on otettu jo käyttöön. Piikit harvenee päivä päivältä. 

Töitäkin olemme tehneet ensiavussa ja ensiviikolla taitaakin olla viimeiset vuorot sairaalalla. Jotenkin sitä on jo niin kyllästynyt tuohon sairaalaan, että motivaatiokin alkaa hiipumaan. Työ on ollut todella mielenkiintoista, mutta se asioiden toimimattomuus ja ihmisten välinpitämättömyys alkaa jo tuskastuttamaan. Keskussairaalaan meidän on myös tarkoitus mennä tutustumaan ensi viikolla ja viimeiset päivät vietämme home of good hopessa. Tapasimme paikan perustajan Monican myös itsenäisyyspäivän vastaanotolla ja juttelimme siitä, että olisiko mahdollista ottaa ns.kummilapsi, jolle mahdollistaisi koulunkäynnin lahjoittamalla rahaa säännöllisesti. Monica innostui ajatuksesta ja toivomme, että joukosta löytyisi meille jokaiselle oma kummilapsi. Se tuskin tulee olemaan ongelma! 

Loppuun vielä joulufiilistä ostoskeskuksesta!

Verta, hikeä, mutta ei kyyneleitä!

Pikkujoulut juhlittiin onnistuneesti keskiviikkona ja olimme ainoat, jotka olivat pukeutuneet tonttulakkeihin :) joulutortut ja pasteijat onnistuivat, vaikka reseptejä jouduimmekin soveltamaan. Onneksi kokki-Salla oli paikalla!

Torstaina jouduimmekin sanomaan heipat Sallalle, oli ihanaa saada tutustua niin valoisaan ja energiseen tyyppiin! Toivottavasti pian nähdään!

Talolla on muutenkin ollut nyt hiljaista, kun norjalaiset lähtivät perjantaina. Kaksi saksalaistyttöä muutti toisesta majatalosta meille ja ilmeisesti huomenna myös meidän reissukaverit, Anna ja Santtu, muuttavat meidän majatalolle. 

Torstaina teimme siis ensimmäisen yövuoron sairaalan ensiavussa. Tämä yö oli hyvää lämmittelyä lauantaiyötä varten. Potilaita riitti ja veri lensi, mutta tämä yö ei ollut mitään verrattuna lauantaihin.

Lauantaiaamu alkoi leppoisasti, kun menimme katsomaan paikallisten nuorten talent-showta. Paikka oli vaihdettu viimehetkillä ja muutamien mutkien ja auttavien ihmisten ansiosta löysimme pelipaikoille. Odottelimme home of good hopen lapsia paikalle, mutta heitä ei koskaan valitettavasti näkynyt. Tapahtuma oli saman kirkon järjestämä kuin viime lauantainen uimatapahtuma. Tämä oli vain suunnattu hieman vanhemmille lapsille. Nuoret esiintyivät kirkoittain ja joillakin oli isoja lauluryhmiä ja toisilla vain muutama esiintyjä. Voi sitä tanssin ja ilon määrää. Mulle meinasi käydä Bjuströmit ja itku ei ollut kaukana. Täällä lapset ovat ihan mahdottoman taitavia ja ilo oli heidän esityksiä katsoa. 

Tapahtuman jälkeen syötiin ja valmistauduttiin tulevaan yövuoroon nukkumalla hyvin. Täällä siis paikallisilla palkkapäivä on aina kuun lopussa ja raha tekee ihmiset hulluiksi. Kuun lopussa on aina paljon ryöstöjä ja pahoinpitelyjä, joten osasimme varautua siihen, että ensiavussa on ruuhkaa. 

Emme kuitenkaan osanneet aivan täysin varautua siihen, mitä kaikkea viime yönä kohtasimme. Ei sellaiseen kukaan osaa varautua, paitsi ehkä paikalliset hoitajat. Aloitimme vuoron klo:19 ja ensiapu oli jo tupaten täynnä. Aluksi eväät jääkaappiin ja ei muuta kuin hommiin. Ensimmäisen tunnin jälkeen olin nähnyt jo enemmin verta kuin ikinä ennen ja hiki virtasi pitkin selkää. Ensiavussa ilma oli hyvin trooppinen. Ilmassa leijaili veren, hien ja alkoholin hajut eli siis todella epämiellyttävä työilma! Ensiapu on potilaille yhtä jonottamista. Kaikki potilaat tulevat aluksi akuuttipisteeseen, jossa heidän vitaalielintoiminnot tarkistetaan ja kirjoitetaan potilaskorttiin lyhyt kertomus tulosyystä. Jos potilas pysyy tolpillaan, niin seuraavaksi siirrytään odottamaan lääkärille pääsyä. Tämän jälkeen potilas joutuu vielä mahdollisesti erikoislääkärille, jos on esimerkiksi lapsipotilaasta kyse. Jos potilas tarvii sänkypaikkaa, niin hän odottaa tässä akuuttipisteessä, kunnes lääkäri tulee katsomaan tilanteen. Lääkäri kirjoittaa potilaskorttiin määräykset (mistä ei ikinä saa mitään selvää) ja hoitajat sitten niitä toteuttaa. Yleensä potilas viedään röntgeniin ja tämän jälkeen dressing roomiin esimerkiksi haavojen tikkaukseen. Jos tämä selostus kuulostaa epäselvältä, niin sitä se todella onkin! Akuuttipiste siis täyttyy potilaista hyvin tiuhaan tahtiin, koska kaikki potilaat tulevat tämän kautta. Organisointiin täällä tulisi kyllä panostaa, välillä todella sairaat ja kipeät potilaat joutuivat odottamaan lattialla maaten pääsyä akuuttipisteeseen, kun kurkkukipuiselta mitataan verenpaineita. Intimiteettisuojasta ei ole tietoakaan, potilaat jonottaessa katsoivat kun toisia potilaita hoidettiin. Paareista täällä on suuri pula, yksinkertaisesti ne eivät vain riitä millään! Ja nämä rautaiset vanhanaikaiset lavitsat ovat maailman epäkäytännöllisempiä, säätöjä niissä ei ole, välillä ei jarrujakaan! Hengitysvaikeuksista kärsivä potilas makaa täysin vaakatasossa, koska tyynyistäkään ei ole tietoakaan eli hyvästi kohoasento, joka helpottaisi hengitystä. Potilaiden pääsy sängylle oli usein myös hankalaa! Siinä ei ergonomiasta ollut tietoakaan, kun tajuton potilas heitettiin lattialta sänkyyn. 

Pieni varoituksen sana alkuun, teksti on roisia ja voi herättää herkimmissä ihmisissä kauhua. Lukeminen siis omalla vastuulla! Yövuoro oli kyllä mielenkiintoisin ikinä. Suurin osa potilaista oli joutunut ryöstön ja pahoinpitelyn uhreiksi, he olivat saaneet osumaa niin nyrkeistä, puukoista, lasipulloista kuin kivistäkin. Välillä paikka muistutti teurastamoa, niin paljon verta oli joka paikassa! En pysynyt enää laskuissa mukana, kun hoidin puukotettuja. Jossakin vaiheessa siihen kaikkeen veren määrään turtui niin, ettei sekään enää tuntunut millään. "Ai, sinuakin on puukotettu päähän? Katsotaanpas verenpaineet ja hoidetaan haava." Jotkut tilanteet kyllä pysäyttivät, varsinkin naisiin kohdistuneet pahoinpitelyt ja nuoret potilaat. Mieleenjääviä tapauksia oli myös paljon. Alkuillasta ensiapuun tuli nuori nainen, joka oli yrittänyt itsemurhaa juomalla parafiinia ja tämän jälkeen sytyttänyt itsensä tuleen ja poikaystävä, joka oli yrittänyt käsillä sammuttaa paloa. Ei siinä sanat riittäneet, kun asiasta yritti käydä keskustelua. Tätä julmuutta ei vain pysty ymmärtämään. Ihmiset ovat toisilleen ja myös itselleen erittäin julmia ja välillä tuntuu, että ihmisarvo on täysin mitätön. Tunteita nämä paikalliset eivät vain osaa näyttää tai sitten ne on niin tukahdutettuja   Omaiset eivät kyyneleitä näyttäneet, vaikka toivat ensiapuun puukotetun läheisen ja potilaat itse eivät edes suurista vuotavista haavoista valittaneet.

Yövuorossa sai todellakin tehdä asioita ja välillä olimme täysin keskenämme, vakituiset hoitajat vetivät unta palloon varastossa ja kahvihuoneessa!! En ymmärrä näiden ihmisten työmoraalia. Potilaita tulvii ovista ja ikkunoita, ja hoitajat torkkuvat varastossa! Itse olin kokoajan niin työntouhussa, etten edes ehtinyt miettimään sitä, olenko väsynyt vai en. Mutta pidettiin mekin välillä taukoja :) 

Välillä oli pakko käydä myös ulkona haukkaamassa happea!

Yövuoron aikana pääsin kanyloimaan useita potilaita täysin itsenäisesti ja kyllä näillä tummaihoisilla on PAKSU nahka. Kanyylia tuli käsitellä paljon ronskimmin, jotta sai suoniyhteyden potilaaseen. Mutta aina kuitenkin onnistuin, jippiii!

Toisinaan tuli myös turhautumisen tunteita, kun potilaat luulivat meitä lääkäreiksi emmekä sairaanhoitajaopiskelijoina voineet heitä auttaa. Moni potilas olisi varmasti hoitunut nopeammin eteenpäin, jos olisimme voineet tehdä lääkärien työt. Se kuuluisa African time oli läsnä myös ensiavussa, yllätys yllätys!

Kaksi elvytystäkin osui kohdallemme yövuoron aikana, valitettavasti tulos ei ollut onnistunut. Siinä elvyttäessä se hiki vasta lensikin. Ensiavussa on pieni huone vainajille ja voitte vain kuvitella sen hajun, kun ilmastoinnista saati jäähdytyksestä ei ole tietoakaan ja vainajat makaavat muovipusseissa tuntitolkulla!! Yövuoron lopuksi hoidimme nuorta miestä, jolla oli useita ampumahaavoja ympäri kroppaa. Onneksi potilaan tila oli melko vakaa, mutta tuntui kohtuuttomalta, että hän odotti päivystävää kirurgia KAKSI TUNTIA ILMAN KIPULÄÄKETTÄ! 

Yö oli kaikinpuolin opettavainen ja erittäin mielenkiintoinen. Tunsi itsensä tärkeäksi, kun pystyi oikeasti auttamaan potilaita. Vaikka ympärillä pyöri paljon humalaisia ja huumeiden vaikutuksen alla olevia potilaita, niin en kokenut missään vaiheessa olevani vaarassa. Potilaat suhtautuivat meihin yllättävänkin asiallisesti ja olivat kiitollisia hoidosta. 

Aamulla viiden pintaan lopetimme yövuoron ja nukahdin kuin tukki kuunnellen lintujen laulua! 

Muuten täällä elämä rullaa samaan malliin. Olen saanut yhden mielenkiintoisen tehtävän ja siitä myöhemmin sitten lisää, kun on sen aika :)

Haminaan on kuulemma tänään tullut ensilumi ja toivon, että maa olisi valkoinen kun kahdenkymmenen päivän päästä olen siellä! Siis 20 päiväääää!!! Jeeeee, täytyy varmasti ottaa aamukampa pian käyttöön. 

Näitä nelijalkaisia on hurja ikävä! Ismo on hieman protestoinut minun poissaoloa, mutta onneksi kotijoukot ovat pitäneet pojista hyvää huolta. Voi olla, että pojat eivät enää edes emäntää kaipaa :)